Ystäväyhteiskunnan yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari

Ihminen on harvemmin saari ilman sosiaalista yhteisöä tai laumaa, johon hän haluaa kuulua ja joka antaa hänelle tukea eri elämäntilanteissa. Historiallisesti tuen lähteet ovat muuttuneet.

Aikaisemmin sukulaisilla oli ratkaiseva rooli, nykyisin ystävien merkitys on voimakkaasti kasvanut. Hiukan kärjistäen voidaan sanoa, että olemme matkalla sukulaisyhteiskunnasta ystäväyhteiskuntaan.

Maria Peuran kirja Vedenaliset kertoo matkan kohti tuota yhteiskuntaa yhden henkilön elämän kautta. Sen ytimessä on lappilaisen Mirjan siirtymä lapsuuden agraariyhteiskunnan laumasta opiskeluaikojen urbaanin laumaan.

Hän elää lapsuutensa saareen eristäytyneiden kalastajavanhempien kanssa sukulaisyhteiskunnassa. Koulukin käydään kotona. Sukuun on kertynyt häpeää kannettavaksi. Niistä vähäisin ei ole Mirjan äidin saksalaistausta ja siihen liittyvä mummun häpeä. Myöskään viinan kiroilta ei perhe ole välttynyt ja vähän tuntuu olevan ongelmia myös uskonnon kanssa. Suku pitää kuitenkin yhtä.

Elämä rakentuu luonnon ehdoilla, mutta Mirjan kasvaessa muutos on vääjäämätön. Lahjakas lapsi päätyy Tampereelle. Siellä arktisen luonnon sijasta elämisen ehdot sanelee urbaani viidakko, jossa Mirja kulkee maihinnousukengät jalassa.

Alku on hankala. Kukaan ei puhu hänelle, eikä työtä löydy satunnaisia keikkoja lukuun ottamatta. Mirja ajelehtii paikasta toiseen ja kohtaa erilaisia kulkijoita asemalla tytärtään päivästä toiseen odottavasta vanhuksesta alakerran huoraan, joka suosii vain suomalaista.

Mirja tajuaa – ja se hänelle myös kerrotaan – olevansa kaupungin kauneimpia naisia.  Hän ei kuitenkaan löydä heimoaan tai paikkaansa. Hänen yksinäisyytensä syvenee ja ”jokainen yritys etsiä työtä ajoi Mirjan loiskuvaan humalatilaan tai makaamaan päiväkausiksi lakanattomalle vaahtomuovipatjalle.” 

Ratkaisu tulee yllättäen kulman takaa.  Äitinsä verenperintönä hän osaa saksan ja kielellisesti lahjakkaana päätyy yliopistolle kieliä lukemaan – ilman pääsykoetta. Yliopistolta löytyy hengenheimolainen Mirjan tueksi, mutta elämä ei ole sitä mitä hän haluaa. Muutkin nuoret ajelehtivat seksin ja mielenterveysongelmien kuvittamassa maisemassa. Ystävyyssuhteet kuitenkin tuovat elämään mielekkyyttä.

Lopulta opiskelijamaailmassa ulkopuoliseksi itsensä kokenut Mirja löytää uuden heimonsa hakeutumalla töihin maahanmuuttajien omistamaan baariin, jossa maahanmuuttajat viettävät aikaansa. Siitä muodostuu hänen ystäväyhteiskuntansa.

Mutta kotisaaren heimo ei halua luopua Mirjasta. Konflikti on väistämätön.

Säilyttääkseen uuden heimonsa Mirjan on ”pidettävä kiinni kaupungista, sen aivastuttavista parfyymeista, pöyhkeilevästä puhetavasta. Oli pidettävä kiinni uudesta laumasta, vietäväksi turvaksi yksi uuden lauman jäsen, iilimatona takerruttava siihen, kun kalastajavanhemmat alkavat kiskoa.”

Uuden lauman jäsenistä tärkeimmäksi turvan lähteeksi valikoituu humalaisten kokeilujen jälkeen Mustafa, casablancalainen maahanmuuttaja, joka oli kulkenut Marokosta Suomeen Cordelian, Anetten ja Sirpan sylien kautta. Mirjalle Mustafa  (ja muut heimoon kuuluvat maahanmuuttajat) oli se oikea, Mustafalle Mirja oli vastaus rukouksiin. ” Vielä ei ole vauvojen aika”, mutta katse on tiukasti eteenpäin ja tulevaisuuteen.

Mirvan yksinäisyys ei ole yhtä päällekäyvää ja aukipuhuttua kuin monissa muissa yksinäisyyskirjoissa. Y-sanaa ei itse asiassa montaa kertaa käytetä. Se kuitenkin on eräs niistä perusteemoista, joka kytkee kirjan osat ja jaksot yhteen ja josta eroon pääseminen liikuttaa Mirjaa.  Hänen kanssaan kulkenut lukija on iloinen.