Suhteetonta yksinäisyyttä

Kirjoittanut: Juho Saari

Olen viime aikoina ollut mukana tutkimushankkeessa, jossa tarkastellaan vertaistuen, hyvinvoinnin ja Internetin vuorovaikutusta. Senkin vuoksi oli iloinen asia lukea Sami Parkkisen kirja Self Help, jonka kehyskertomus liittyy samaan teemaan.  Sen sisältö on kuitenkin muualla.

Kirja kertoo kahdesta sisaruksesta ja heidän miehistään ja isästään.  Mervi ja Hannu ovat pienessä pitäjässä asuva uusperhe, jonka ytimen muodostaa Mervi ja hänen teini-ikäinen tyttärensä Rosa. Rosa on sulkeutunut huoneeseensa, silpoo itseään ja elää Internetissä muiden samankaltaisten nuorten kanssa suunnitellen itsemurhaansa.

Rosa kaipaa hänet hylännyttä biologista isäänsä, jolle hän kirjoittaa kirjeitä – ja joihin isä ei koskaan vastaa. Lopulta Rosa soittaa isälleen saadakseen selvyyden. Isä ei kuitenkaan kykene keskustelemaan.

Mervi on huolissaan itsetuhoisesta tyttärestään, minkä vuoksi hän on jäänyt pois opettajan työstään.

Vaimonsa ulos heittämäksi tullut ja sitten Mervin kanssa suhteen rakentanut Hannu kääntää käyttöohjeita suomeksi, mutta haaveilee kaunokirjallisuuden kääntämisestä.  Kynnys on korkea, sillä ”pettymykset olivat vieneet uskalluksen”. Hän on linnoittautunut kellariin ja lopettanut yhteiselon Mervin kanssa. Rosa ja Hannu eivät tule toimeen.

Perheen jo muutenkin kaoottinen arki sotkeutuu lisää, kun Mervin isosisko Jannika soittaa ja kertoo kodissaan tapahtuneen vesivahingon ja pyytää päästä lääkärimiehensä Ykin kanssa asumaan remontin ajaksi. 

Myös tämä pariskunta on rikki. Ykillä on (ollut) suhde ja Jannikalla on lisäksi omat ongelmansa mielenterveytensä ja lapsettomuuden kanssa.  

Jannika rukoilee mieheltään läheisyyttä, joka sitä säätelemällä pitää perheessä valtaa. Heidän elämäänsä varjostaa myös se, että Yki ura ei ollut edennyt niin kuin hän oli toivonut. Hän oli jättänyt työnsä terveyskeskuksessa ja perustanut Internet-pohjaista itseapua antavan Self-Help-Centerin (palvelun hintana 55 euroa yhteydenotto).

Bisnes ei kuitenkaan kannata ja firma on menossa konkurssiin.  Ratkaisuksi haetaan sisarusten isältä Williamilta lainaa. Naisten isä on omalla tavallaan erakoitunut. Hän on asunut 25 vuotta kotiapulaisen kanssa.

Pariskunnat lähtevät kylään. Lainaa ei tule ja kaikki kärjistyy. Hannu yrittää lähteä ja pääseekin ovesta ulos ja yrittää toteuttaa unelmansa – mutta epäonnistuu, menettää senkin mitä oli työelämässä saavuttanut ja palaa lopulta takaisin Mervin hakemana.

Ihmiset osoittavat todellisen karvansa. Huonoimmat kortit saa Yki. Elämäänsä kynsin ja hampain hallinneen Ykin saavutukseksi jää orgasmi ilman siemensyöksyä. Kaikki muu hänen elämässään alkaa hajota. Jäljelle jää vain elämä:

”Yksinäinen sellainen. Vaimoa hänellä ei enää ollut, lapsia ei ollut eikä tulisi. Toisaalta se tarkoitti sitä, ettei hänestä jäisi tähän maailmaan jälkeäkään. Mutta toisaalta se oli myös vapautta, hän ajatteli. Se oli oltava vapautta.”

Viimeinen lause kertoo, että johonkin on tartuttava, kun kaikki menee. Olkoon se sitten ”vapaus”.
Lopussa sankareiksi nousevat Rosa ja Hannu, jotka pitävät paketin jotenkin kasassa. Kukaan ei tästä tule onnelliseksi, mutta jotenkin selviydytään.  Mervissä, Rosassa ja Hannussa alkaa olla perheen aineksia.

Yksinäisyyden kannalta kirjan ytimessä on se, kuinka nämä viisi ihmistä rakentavat keskinäiset suhteensa. Siinä on Jaanan ja minun artikkelin kannalta monta mielenkiintoista kuvausta.   Yksinäisyystutkimuksessa on esimerkiksi pohdittu ihmisten positionaalisuuden ja näkyvyyden merkitystä. Parkkinen sanoo saman paremmin:

”Kellekään ei merkinnyt enää mikään muu yhtään mitään kuin se, tulemmeko me nähdyiksi muiden silmissä juuri sellaisina kuin me ehdottomasti vaadimme tulla nähdyiksi, sillä jos tulemme mielestämme nähdyiksi väärin, olemme epäonnistuneet ja maailmamme luhistuu.”

Elämme siis rooleissamme, joiden olemassaolo perustuu siihen, että oma rakentamamme minuutemme ja toisten havainnoima minuus sopivat yhteen.  Hän myös tiedostaa Yksin yhdessä-ilmiön hienosti:

”Meillä ei ole mitään muuta sidettä toisiimme kuin yksinäisyyden pelko, ja ilman sitä pelkoa me olisimme täydellisiä petoja. Me unelmoimme toistemme jättämisestä ja riippumattomuudesta, ja näistä unelmista syntyvä syyllisyys saa meidät rukoilemaan anteeksiantoa öiden hitaasti tappavassa yksinäisyydestä.”.

Ja myös yksinäisen miehen sielunmaisema avautuu kohtauksessa, jossa Hannu hakee suomalaiseen perinnäistapaan helpotusta kapakasta:

” … silmissä pyöri kaleidoskooppi, jonka nimi on yksinäisyyteen eristäytyneen suomalaisen miehen tunne-elämä. Tässä samaisessa tunnetilassa oli lähdetty kiikkuun, koskeen, kostamaan ja murhaamaan, otettu lopputilejä ja avioeroja, pantu talot ja tilat korttipottiin mutta menty myös uhmakkaasti naimisiin.”.

Jaanan Huhdan blogissa tähän mennessä esitellyistä kirjoista Parkkisen kirja sitoutuu tiukimmin yhteiskunnalliseen muutokseen. Siinä yhdistyvät perherakenteiden muutos, selviytymiseen liittyvät haasteet, parisuhteiden sisällön muutos, ikääntyminen ja työelämän muutos. Se on hieno ajankuva suomalaisesta yhteiskunnasta, jossa ”kaikki se mikä on näyttänyt kiinteältä katoaa taivaan tuuliin” (kuten Marx sen aikoinaan ilmaisi).