Kun yksinäisyys on normaalia ihmisyyttä

Reko Lundánin Ilman suuria suruja päättää oman kirjabloggariurani Sisältää yksinäisyyttä -blogissa. Tämän jälkeen julkaistaan vielä yksi Juho Saaren teksti ja yhteiset loppusanat. Tavoitteenamme on kirjoittaa yksinäisyyskirjoista artikkeli Kulttuurintutkimuslehteen.

Lundánista kirjoittaessa ei voi olla mainitsematta sitä, että hän on jo kuollut. Olin vuosia sitten kuuntelemassa Rekoa Työterveyspäivillä. "Tuossa edessäni lavalla seisoo onnellinen mies", ajattelin. Luovan taiteilijan rento vallattomuus pirskahteli takapenkkiin saakka. Nyttemmin Lundánista ei voi kirjoittaa linkittämättä hänen vaimonsa koskettavaan yksinäisyys- ja surukirjoitukseen Hesarissa.

Hanna ja Ripa

Ilman suuria suruja alkoi vakuuttavasti ja naulitsevasti. Huomasin hakeutuvani illalla pikkukakkosen jälkeen iltatoimiin ja lukumodeen. Kyseessä on suurten ikäluokkien tarina, joka kuljettaa Rinteen sukua läpi historian vuosikymmenten. Tarina on itsessään kiinnostava. Valitettavasti kerronta - tai jokin sen tyylissä, syvyydessä ja tarkkuudessa - lässähtää alun jälkeen tasolle "ihan mukiinmenevä".

Hannan ja Ripan kaksilapsinen avioliitto oli päättynyt, ja lapset muuttivat isänsä luokse karulle varuskunta-alueelle. Hyvin nuorena pariutunut ja lapsensa tehnyt Hanna taas lähti jahtaamaan kadotettua nuoruuttaan opiskelujen ja juhlimisen pariin.

Alkuasetelma alkaa kuitenkin murentua nopeasti, kun liikunnallinen, päätöksentekokykyinen ja vahvalta vaikuttanut Hanna alkoholisoituu ja  menettää otteen elämästään. Lapsena äitinsä menettänyt huolehtija ei pysty lopulta enää huolehtimaan itsestäänkään. Suhde omiin lapsiin säilyy, mutta kääntyy päälaelleen.

Hannan ex-miehen, Liisan ja Akin isän, tarina kulkee nousujohtoisemmin. Avioliittoonsa kevyesti suhtautunut Ripa ottaa erokauhistuksen lievennyttyä sotilasmaisesti vastuun lapsistaan, ja hän hoitaa myöhemmin myös uuden vaimonsa vakavien mielenterveysongelmien raunioittaman uusperheensä - jos ei nyt aivan pystyyn niin ainakin auttavasti jaloilleen.

Aki ja Liisa

Hannan ja Ripan lapset valikoituvat mielestäni kirjan varsinaisiksi päähenkilöiksi. Vaikka vanhempien avioero  ja elämänhallinnan puutteellisuudet aiheuttivat monenlaista lieveilmiötä heidän kotioloihinsa, niin eivät nämä lapset kuitenkaan perustavanlaatuisesti eläneet kurjuudessa tai kärsimyksessä - kun asian laitaa peilaa omaan aikaansa. Välittäminen muista ja yhteisöllinen huolenpito näkyvät elämismallissa aikaan 1980 aivan eri tavalla kuin 2000-luvulla.

Kirjan takakannessa luvataan vivahteikasta kuvausta Akin ja Liisan yksinäisyydestä, kasvusta ja yrityksestä päästä selville itsestään. Mutta eivätkö yksinäisyys, kasvu ja yritys päästä selville itsestään ole aivan normaaleja vaiheita ja tuntemuksia meidän jokaisen kasvutarinassa? Jos ei tunne koskaan yksinäisyyttä, voiko tuntea tarvetta hakeutua ihmisseuraankaan.

Lundán ei päästä lukijaa kovin tutuiksi edes Akin tai Liisan kanssa. Kirjan yksinäisin henkilö oli varmasti Hanna, joka suri etäisyyttä lapsiinsa sekä oman lapsuutensa menetyksiä.

Nyt kun pääsin bloggauksessani näin pitkälle, joudun toteamaan, että mielestäni yksinäisyys ei kuitenkaan ole etenkään lapsilla siinä määrin ongelma tai elämääohjaava sävy, että voisin valita tätä kirjaa mukaan yksinäisyyskirjaksi - vaikka takakansi siihen ohjasi. En esimerkiksi pysty poimimaan lainausta tai kohtaa, joka kuvaisi yksinäisyyttä jotenkin tiivistäen: surua ja ikävää kylläkin löytyy.

Nyt täytyy neuvotella Juhon kanssa siitä, luenko jonkun korvaavan kirjan. Mielessäni on jo aiemin lukemani Marko Kilven Elävien kirjoihin, josta on nyt tehty elokuva 8-pallo.