Sen tavallisen tarinan yksinäisyys

Kirjoittanut Juho Saari:

Ihmisten hyvinvoinnin kannalta on tärkeää kiinnittyä emotionaalisesti useisiin avaruuksiin (spaces) samanaikaisesti. Näitä avaruuksia ovat esimerkiksi koti, parisuhde, lapset tai vanhemmat ja työpaikka. Kun nämä elämää tukevat ja rajoittavat sidokset alkavat hapertua tai kadota, ihminen on joko hauraimmillaan tai vahvimmillaan.

Avioero on tämänkaltainen hetki.

Annamari Marttisen viides kirja Ero kertoo eroaan läpikäyvän naisen tarinan. Sen päähenkilö Ellen eroaa Kimmosta, jonka kanssa he ovat eläneet ulkoapäin katsottuna unelmaliittoa kahdenkymmenen vuoden ajan. Kimmo on ns. hyvä mies, joka hoitaa miehen paikkaa.

Ellen ja Kimmo ovat menneet naimisiin vastoin vanhempiensa tahtoa, mutta monella tapaa onnistuneet, hankkineet vakaan taloudellisen aseman, omakotitalon ja kolme lasta. Kuitenkin kun rakkaus loppuu, parin on aika erota.

Erossa hajoaa parisuhde, omakotitalo ja perhe sekä Ellen ja ehkä Kimmokin - joskin hänen tunteistaan kerrotaan vähemmän. Tilalle tulee asunto kerrostalosta ja epäonnistumisen tunne. Ellen kadehtii omakotitalojen perheitä, kuten arvelee ohikulkijoiden aikaisemmin kadehtineen heitä.

Kirjan osien nimet – Pelko, Yksinäisyys, Syyllisyys, Viha, Rakkaus, Halu, Vapaus – kertovat avioerotutkimuksista tutut eroprosessin vaiheet. Pitkän erovaiheen jälkeen tulee yksinäisyys ja syyllisyys perheen hajottamisesta sekä Fisherin erokurssi, jonka osanottajien kertomukset ja puheet muodostavat tärkeän osan kirjasta.

Sen jälkeen on aika vihata ja rakastaa exää, hänen tekojaan ja tekemättä jättämisiään sekä tuntea mustasukkaisuutta hänen satunnaisista hoidoistaan.

Uusi elämä alkaa vaiheittain, ja sen kuluessa Ellenin alusvaatteet muuttuvat seksikkäämmiksi ja hänen sänkyynsä päätyy mies toisensa jälkeen. Erotutkimuksen käsitteillä nuo miehet ovat laastareita, jotka kelpaavat seksiin, mutta jotka laitetaan kotiin aamuyöstä. Vähitellen Ellenin alkaa olla rakentaa vakavampia suhteita eli Uusia onneja, joita ei helpolla löydy, vaikka Ellen kulkee treffeiltä toiselle.

Sopivat miehet eivät halua sitoutua.

Yksinäisyyskirjallisuuden kannalta tärkein on yksinäisyydeksi nimetty jakso, joskin yksinäisyys valuu sekä sitä edeltäviin että sen jälkeisiin lukuihin. Kuten muutamassa muussa kirjassa aikaisemmin tässä blogissa (Lundán ja Lähde), yksinäisyys tiivistyy sänkyyn. Suhde alkaa loppua, kun Kimmo ei enää tule yhteiseen sänkyyn.

Väliin sohvalle päätyy Ellen. Hänelle ”sohva on maailman yksinäisin ja lohduttomin paikka nukkua, jos viereisessä huoneessa on parisänky”

Suuteleminen loppui ennen Kimmon sohvalle muuttamista, ja vähitellen loppui seksikin. Ellen jättää makuuhuoneen oven ensin auki, sitten raolleen ja lopulta hän laittaa sen kiinni. Lopulta asunnossa asuu kaksi toisilleen vierasta ihmistä. Kimmon poismuuton jälkeen ensimmäinen korvattava esine on yhteinen parisänky. Uudessa sängyssä on huono nukkua, mutta ”yksinäisyys yksin ei ollut mitään verrattuna yksinäisyyteen kaksin.” 

Ellenin ikävä jatkuu eronkin jälkeen. Kimmon ohella hän ikävoi lapsiaan niinä viikkoina, jolloin he ovat Kimmolla. Eron jälkeenkin riidat jatkuvat, jokaisesta lapsiin liittyvästä asiasta saadaan riitaa aikaiseksi. Mustasukkaisuuskin vaivaa. Ellenin elämää alkaa kuitenkin korjata eroseminaari, ystävät ja Elleniin tulevien miesten virta, jotka kerta kerralla pyyhkivät pois Kimmon muistoa. 

Kirjan lopussa erotunnelmat alkavat olla ohitse.

Kaikkiaan kirjana Marttisen kirja dokumentoi tarkasti eroon liittyvät tunnelmat. Se on kuin etnografinen tutkielma. Yksinäisyystutkimuksen kannalta se kuvailee elämäntilanneyksinäisyyttä. Se on kipeä kokemus, mutta yksinäisyydestä ei tule identiteetti. Elämässä on murros, se menee ylös ja alas, mutta jatkuu sen jälkeen.