Yhteisen vuoteen yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari

Kristiina Lähteen esikoiskirja ”Joku on nukkunut vuoteessani” kertoo parisuhteen hapertumisen haurastuttamista ihmisistä. Kirjan liepeeseen tuo hetki on kuvattu seuraavasti:  ”paljastuu, että kaikki saatamme kärsiä suunnattomasta yksinäisyydestä. Erityisesti silloin kun olemme yhdessä.”


Tästä ”yksin yhdessä”-tyyppistä yksinäisyyttä (ks.esim. Juslinin kirja tässä blogissa) käsittelevästä kirjasta ei tarvitse hakea yksinäisyyttä rivien välistä. Se kirjoitetaan auki useimmilla sivuilla. Kysymys on: kuinka vähään voi parisuhteessa tyytyä ja kuinka paljon parisuhteelta voi vaatia, kun lavasteet ovat kunnossa?

Kirjan ytimessä on Rosan hämmennys siitä, että hän ei tunne lainkaan puolisoaan. Hänen luonaan asuu mies nimeltään Onni, josta hän ei tiedä mitään ja jonka kanssa hänellä ei ole muuta yhteistä kuin satunnainen seksi ja koira. ”Läheisin on kaikkein etäisintä”.

Rosan elämää kuormittaa vanhempien aikoinaan tapahtuneen avioeron lisäksi isän dementia ja läheisen itsemurha. Hän on eristäytynyt ystävistään. Samankaltaisessa tilanteessa on kirjan toinen keskeinen hahmo Laura, jonka mies on kadonnut ensin henkisesti ja sitten fyysisesti ja joka kärsii lapsettomuudesta.

Kummassakin tapauksessa ytimessä on ”hautavajoaman syvyinen yksinäisyys parisuhdelavasteissa”.
Nykyaikaisena kaupunkilaisnaisena Rosa medikalisoi ja juridisoi tapahtumat ja kääntyy vuorollaan lääkärin ja poliisin sekä lopulta yksityisetsivän puoleen selvittääkseen, kuka hänen miehensä on.

Avuksi hän saa sairaslomaa ja poliisilaitoksen parisuhdeväkivallan ennaltaehkäisymonisteen. Televisiosta hän huomaa, että hänen miehensä Onni on meteorologi. Kodin tutkiminen taas kertoi Rosalle, että mies on mittausfriikki, joka kvantifioi itsestään kaiken minkä voi.

Laura puolestaan on yrittänyt saada miehestään edes yhden kunnollisen lauseen päivässä tai edes jonkin merkin siitä, että mies on ihan oikeasti hänestä tai hänen puheestaan kiinnostunut. Laura ei saanut vastakaikua, vaan depression ja syömishäiriön ja hänen elämänsä kaventui kunnes sitä ei enää oikeastaan ollut, vaan kulki päivästä toiseen ”automaattiohjauksella” liikkuvana koneena.  Kymmenen vuotta oli tyhjää:
elämä alkaa vasta suhteen päättymisen jälkeen.

Mutta sitten alkaa valaistua:

”Vasta kun hän alkoi voida hyvin, hän ymmärsi, miten pohjalla hän oli käynyt, ja miten pelottavan helposti hän oli unohtanut, millaista on elää kun on aivan tavallinen olo – se olo, jota suuri osa ihmisistä kaiken aikaa pitää itsestään selvänä.”

Hän löytää uusia harrastuksia, kuten kasvien istuttamisen sinnetänne ihmisten iloksi,  ja elämänaiheita. Ja tutustuu myös Rosaan.

Onni yhdistää nämä kaksi naista. Miten, sitä ei voi kertoa juonta paljastamatta. Joka tapauksessa Onni yrittää ymmärtää sekä Rosaa että hänen vaatimuksiaan ja toivomuksiaan ja lisäksi täyttää paikkansa työelämässä. Kumpikin rooli edellyttää tunnetyötä eikä hän ole kummassakaan parhaimmillaan. Rosan tarpeisiin hän yrittää vastaa ostamalla seksilelun ja alaisiaan irtisanoessaan hän heittää vitsin. Ei mene ihan putkeen. On aika lähteä eri suuntiin.

Kaikkiaan tässä monikerroksisessa kirjassa on monta tulokulmaa. Se on yhteiskunnallinen kertomus siitä, kuinkatavallisten, elämässään pärjäävien ihmisten parisuhteiden tyhjyyteen ei saa yhteiskunnan apua ennen kuin kaikki on menossa rikki. Huonot parisuhteet syövät myös muut ihmissuhteet, kun yhdessä yksinäiset ihmiset eristäytyvät myös muista ihmisistä.

Samalla se kertoo siitä, kuinka parisuhteelta vaaditaan enemmän. Se ei ole enää yksinomaan seiniä ja lattioita, jotka täytetään yhdessä selviytyvillä ihmisillä; se on myös emotionaalinen sidos jonka loppuun kuluminen on syy suhteen lopettamiselle.