Sulamatonta yksinäisyyttä

Tämän bloggauksen kirjoitti: Juho Saari.

Kirjojen kanssa seurusteltaessa tulee aina väliin vastaan kumppani, jota  ensilukemalla arvostaa, mutta josta ei oikein saa missään vaiheessa otetta. Runoilijana aikaisemmin meritoituneen Satu Salminiityn esikoisromaani Huumaava yksinäisyys on tämän kaltainen kirja.

Kirjaa lukiessa tiedostaa, että kirjoittaja on miettinyt ja hionut jokaisen lauseen. Samalla vaistoaa tai luulee vaistoavansa, että kirjan taustalla on jonkinlainen teologis-psykologinen kehitysteoria naisen eroottisesta kasvusta ja identiteetin rakentumisesta. Sen lävitse kirjoittaja tulkitsee päähenkilön elämän. Tuonkaltaisia merkityksiä pohtiessa kirjan kanssa jotenkin viihtyy.

Kirja jakautuu alkupuolen kasvu- ja loppupuolen rakkaustarinaan, joista kumpikin on kirjoitettu samanaikaisesti rehellisesti ja avoimesti mutta käärittynä moninaisuuteen ja kuvailevaan kieleen. Kirjan avainlause liittyy seksuaalisuuden tiedostamiseen, mikä kuvataan seuraavasti: ”Jo varhain löysin häpykukkani, lumpeeni, terälehtien rasian, ja opin sen lohtua tuottavan salaisuuden. Jo varhain alkoi mysteerio lähetellä minulle väriseviä viestejään, mutta ne viestit sisälsivät paitsi nautinnon myös huumaavan yksinäisyyden siemenen”.

Jaana Huhdan kielenhuollon jälkeen tuosta jäisi jäljelle kolme sanaa.
Jälkimmäisen lauseen loppuosa, jossa puhutaan nautinnosta ja huumaavan yksinäisyyden siemenestä on lukijalle ns. haastava. Kun Salminiitty sitten vielä kertoo päähenkilön suulla nostaneensa ”pimeänpelkoani vastaan tämän uuden yksinäisyyden mielihyvän aseen”, kiireisempi lukija vaihtaa jo kirjaa.

Kirjan alkupuoli on täynnä tämänkaltaisia lauseita, jotka pakottavat yksi kerrallaan lukijan miettimään kirjoittajan viestiä. Minun aavistukseni on, että hänelle yksinäisyys liittyy oman minuuden säilyttämiseen, mutta kieli on kryptistä: vai mitä tarkoittaa ”fyysinen elämys (siis kaiketi orgasmi) oli samalla vakuuttava hengellinen kokemus, joka viestitti minulle yhtäaikaisen sulautumisen ja yksilöllisyyden mahdollisuudesta”.

Soppaa hämmentää vielä tytön uskonnollisuus, johon liittyvät kuolemanpelko- ja häpeänpohdinnat, sekä ajatukset ruumiin ylösnousemuksesta ”erotiikan pyhimpänä muotona”. Päähenkilön olemista ei helpota myöskään ongelmallinen suhde jo edesmenneeseen isään, joka kerran oli nähnyt tyttärensä tyydyttämässä itseään.

Mausteena tarinassa on kehon aikuistuminen, orastava lesbosuhde ja sitä seuranneet poikaystävät, joiden kanssa arka ja ujo tyttö sählää huonolla menestyksellä ja sydän vereslihalla. Nuoruus on ”ahdistusta, häpeää ja yksinäisyyttä, helvetillistä itseensä-käpertynyttä arkuutta”.

Aikuisuuden alku on ystävän kanssa tehty junamatka Roomaan, jonne mennessä jokainen asema toi mukanaan uuden miehen, joita rytmittivät miehet, ”jotka olivat ilmeisen yksinäisiä ja ilmeisen homoseksuaaleja ja jotka tahtoivat vain puhua elämästä ja tarjota meille yösijan”. Rooma huipentuu suuseksiin ja niin poispäin.

Kirjan toinen puolisko muodostuu Dax-nimisen miehen kasvukuvauksesta, joka limittyy kertojan elämään heidän rakkaustarinansa myötä. Vaihto-oppilasvuotena alkavassa suhteessa yhdistyy uskonnollisuus ja seksuaalisuus. Pariskunta rukoilee ja rakastelee, hakee turvaa uskonnollisista sanoista ja rakkauden teoista. Suhde sen paremmin Jumalaan kuin Daxiin ei kuitenkaan ole ongelmaton. Yksinäisyys nousee pintaan, mutta jälleen teksti muuttuu lukijalle vaativaksi ja kiinnostavaksi.

”En loppujen lopuksi tiedä onko yksinäisyyttä olemassa. Se tuskallinen olotila jota yksinäisyydeksi kutsutaan voi olla itsensä kadottamista joukossa koska erehtynyt `minä´ taistelee `me-olotilaa´ vastaan, sitä sulautumisrauhaa vastaan, jota voitaisiin kutsua positiiviseksi yksinäisyydeksi, itsensä unohtamiseksi”. Yksinäisyys on sitä ettei voi unohtaa yksinäisyyttään.”

Tässä kohden minun täytyy myöntää, etten tavoita kirjoittajan ajatusta. Kappaleen ytimet eivät sula minun aivoissani ymmärrettävään muotoon. Sen takana saattaa olla jokin teoria, jota en tunnista. Mutta jos sitä tulkitsee kirjan muuta sisältöä vasten, kyse voisi olla siitä, että parisuhteessa yksilön yksinäinen minuus alkaa kadota. Vain itsenäiset yksinäiset voivat rakastaa toisiaan. ”Rakkauden edellytyksenä on tämä yksinäisyyden vapaus, huumaava täyttymätön kaipaus ja sen hyväksyminen”.

Salminiityn kirja on blogin tähänastisista kirjoista lähimpänä yksinäisyyden filosofiaa – josta muuten ei ole kovin monta artikkelia tai kirjaa kirjoitettu. Siinä käsitettä käytetään ainakin kolmella tai neljällä eri tavalla ja eri merkityksessä. Se on ainakin kielteinen ja myönteinen asia, suhde Jumalaan/kristukseen ja suhde rakastettuun. Kukin vähän erilainen, mutta samaan käsitteeseen puristettu. Lukijalle kirja ei ollut nautinnoksi. Suomalaisen yksinäisyyskirjallisuuden genreä ei kuitenkaan voi esitellä esittelemättä myös tätä kirjaa.