Kun yksinäisyys on normaalia ihmisyyttä

Reko Lundánin Ilman suuria suruja päättää oman kirjabloggariurani Sisältää yksinäisyyttä -blogissa. Tämän jälkeen julkaistaan vielä yksi Juho Saaren teksti ja yhteiset loppusanat. Tavoitteenamme on kirjoittaa yksinäisyyskirjoista artikkeli Kulttuurintutkimuslehteen.

Lundánista kirjoittaessa ei voi olla mainitsematta sitä, että hän on jo kuollut. Olin vuosia sitten kuuntelemassa Rekoa Työterveyspäivillä. "Tuossa edessäni lavalla seisoo onnellinen mies", ajattelin. Luovan taiteilijan rento vallattomuus pirskahteli takapenkkiin saakka. Nyttemmin Lundánista ei voi kirjoittaa linkittämättä hänen vaimonsa koskettavaan yksinäisyys- ja surukirjoitukseen Hesarissa.

Hanna ja Ripa

Ilman suuria suruja alkoi vakuuttavasti ja naulitsevasti. Huomasin hakeutuvani illalla pikkukakkosen jälkeen iltatoimiin ja lukumodeen. Kyseessä on suurten ikäluokkien tarina, joka kuljettaa Rinteen sukua läpi historian vuosikymmenten. Tarina on itsessään kiinnostava. Valitettavasti kerronta - tai jokin sen tyylissä, syvyydessä ja tarkkuudessa - lässähtää alun jälkeen tasolle "ihan mukiinmenevä".

Hannan ja Ripan kaksilapsinen avioliitto oli päättynyt, ja lapset muuttivat isänsä luokse karulle varuskunta-alueelle. Hyvin nuorena pariutunut ja lapsensa tehnyt Hanna taas lähti jahtaamaan kadotettua nuoruuttaan opiskelujen ja juhlimisen pariin.

Alkuasetelma alkaa kuitenkin murentua nopeasti, kun liikunnallinen, päätöksentekokykyinen ja vahvalta vaikuttanut Hanna alkoholisoituu ja  menettää otteen elämästään. Lapsena äitinsä menettänyt huolehtija ei pysty lopulta enää huolehtimaan itsestäänkään. Suhde omiin lapsiin säilyy, mutta kääntyy päälaelleen.

Hannan ex-miehen, Liisan ja Akin isän, tarina kulkee nousujohtoisemmin. Avioliittoonsa kevyesti suhtautunut Ripa ottaa erokauhistuksen lievennyttyä sotilasmaisesti vastuun lapsistaan, ja hän hoitaa myöhemmin myös uuden vaimonsa vakavien mielenterveysongelmien raunioittaman uusperheensä - jos ei nyt aivan pystyyn niin ainakin auttavasti jaloilleen.

Aki ja Liisa

Hannan ja Ripan lapset valikoituvat mielestäni kirjan varsinaisiksi päähenkilöiksi. Vaikka vanhempien avioero  ja elämänhallinnan puutteellisuudet aiheuttivat monenlaista lieveilmiötä heidän kotioloihinsa, niin eivät nämä lapset kuitenkaan perustavanlaatuisesti eläneet kurjuudessa tai kärsimyksessä - kun asian laitaa peilaa omaan aikaansa. Välittäminen muista ja yhteisöllinen huolenpito näkyvät elämismallissa aikaan 1980 aivan eri tavalla kuin 2000-luvulla.

Kirjan takakannessa luvataan vivahteikasta kuvausta Akin ja Liisan yksinäisyydestä, kasvusta ja yrityksestä päästä selville itsestään. Mutta eivätkö yksinäisyys, kasvu ja yritys päästä selville itsestään ole aivan normaaleja vaiheita ja tuntemuksia meidän jokaisen kasvutarinassa? Jos ei tunne koskaan yksinäisyyttä, voiko tuntea tarvetta hakeutua ihmisseuraankaan.

Lundán ei päästä lukijaa kovin tutuiksi edes Akin tai Liisan kanssa. Kirjan yksinäisin henkilö oli varmasti Hanna, joka suri etäisyyttä lapsiinsa sekä oman lapsuutensa menetyksiä.

Nyt kun pääsin bloggauksessani näin pitkälle, joudun toteamaan, että mielestäni yksinäisyys ei kuitenkaan ole etenkään lapsilla siinä määrin ongelma tai elämääohjaava sävy, että voisin valita tätä kirjaa mukaan yksinäisyyskirjaksi - vaikka takakansi siihen ohjasi. En esimerkiksi pysty poimimaan lainausta tai kohtaa, joka kuvaisi yksinäisyyttä jotenkin tiivistäen: surua ja ikävää kylläkin löytyy.

Nyt täytyy neuvotella Juhon kanssa siitä, luenko jonkun korvaavan kirjan. Mielessäni on jo aiemin lukemani Marko Kilven Elävien kirjoihin, josta on nyt tehty elokuva 8-pallo.

Sen tavallisen tarinan yksinäisyys

Kirjoittanut Juho Saari:

Ihmisten hyvinvoinnin kannalta on tärkeää kiinnittyä emotionaalisesti useisiin avaruuksiin (spaces) samanaikaisesti. Näitä avaruuksia ovat esimerkiksi koti, parisuhde, lapset tai vanhemmat ja työpaikka. Kun nämä elämää tukevat ja rajoittavat sidokset alkavat hapertua tai kadota, ihminen on joko hauraimmillaan tai vahvimmillaan.

Avioero on tämänkaltainen hetki.

Annamari Marttisen viides kirja Ero kertoo eroaan läpikäyvän naisen tarinan. Sen päähenkilö Ellen eroaa Kimmosta, jonka kanssa he ovat eläneet ulkoapäin katsottuna unelmaliittoa kahdenkymmenen vuoden ajan. Kimmo on ns. hyvä mies, joka hoitaa miehen paikkaa.

Ellen ja Kimmo ovat menneet naimisiin vastoin vanhempiensa tahtoa, mutta monella tapaa onnistuneet, hankkineet vakaan taloudellisen aseman, omakotitalon ja kolme lasta. Kuitenkin kun rakkaus loppuu, parin on aika erota.

Erossa hajoaa parisuhde, omakotitalo ja perhe sekä Ellen ja ehkä Kimmokin - joskin hänen tunteistaan kerrotaan vähemmän. Tilalle tulee asunto kerrostalosta ja epäonnistumisen tunne. Ellen kadehtii omakotitalojen perheitä, kuten arvelee ohikulkijoiden aikaisemmin kadehtineen heitä.

Kirjan osien nimet – Pelko, Yksinäisyys, Syyllisyys, Viha, Rakkaus, Halu, Vapaus – kertovat avioerotutkimuksista tutut eroprosessin vaiheet. Pitkän erovaiheen jälkeen tulee yksinäisyys ja syyllisyys perheen hajottamisesta sekä Fisherin erokurssi, jonka osanottajien kertomukset ja puheet muodostavat tärkeän osan kirjasta.

Sen jälkeen on aika vihata ja rakastaa exää, hänen tekojaan ja tekemättä jättämisiään sekä tuntea mustasukkaisuutta hänen satunnaisista hoidoistaan.

Uusi elämä alkaa vaiheittain, ja sen kuluessa Ellenin alusvaatteet muuttuvat seksikkäämmiksi ja hänen sänkyynsä päätyy mies toisensa jälkeen. Erotutkimuksen käsitteillä nuo miehet ovat laastareita, jotka kelpaavat seksiin, mutta jotka laitetaan kotiin aamuyöstä. Vähitellen Ellenin alkaa olla rakentaa vakavampia suhteita eli Uusia onneja, joita ei helpolla löydy, vaikka Ellen kulkee treffeiltä toiselle.

Sopivat miehet eivät halua sitoutua.

Yksinäisyyskirjallisuuden kannalta tärkein on yksinäisyydeksi nimetty jakso, joskin yksinäisyys valuu sekä sitä edeltäviin että sen jälkeisiin lukuihin. Kuten muutamassa muussa kirjassa aikaisemmin tässä blogissa (Lundán ja Lähde), yksinäisyys tiivistyy sänkyyn. Suhde alkaa loppua, kun Kimmo ei enää tule yhteiseen sänkyyn.

Väliin sohvalle päätyy Ellen. Hänelle ”sohva on maailman yksinäisin ja lohduttomin paikka nukkua, jos viereisessä huoneessa on parisänky”

Suuteleminen loppui ennen Kimmon sohvalle muuttamista, ja vähitellen loppui seksikin. Ellen jättää makuuhuoneen oven ensin auki, sitten raolleen ja lopulta hän laittaa sen kiinni. Lopulta asunnossa asuu kaksi toisilleen vierasta ihmistä. Kimmon poismuuton jälkeen ensimmäinen korvattava esine on yhteinen parisänky. Uudessa sängyssä on huono nukkua, mutta ”yksinäisyys yksin ei ollut mitään verrattuna yksinäisyyteen kaksin.” 

Ellenin ikävä jatkuu eronkin jälkeen. Kimmon ohella hän ikävoi lapsiaan niinä viikkoina, jolloin he ovat Kimmolla. Eron jälkeenkin riidat jatkuvat, jokaisesta lapsiin liittyvästä asiasta saadaan riitaa aikaiseksi. Mustasukkaisuuskin vaivaa. Ellenin elämää alkaa kuitenkin korjata eroseminaari, ystävät ja Elleniin tulevien miesten virta, jotka kerta kerralla pyyhkivät pois Kimmon muistoa. 

Kirjan lopussa erotunnelmat alkavat olla ohitse.

Kaikkiaan kirjana Marttisen kirja dokumentoi tarkasti eroon liittyvät tunnelmat. Se on kuin etnografinen tutkielma. Yksinäisyystutkimuksen kannalta se kuvailee elämäntilanneyksinäisyyttä. Se on kipeä kokemus, mutta yksinäisyydestä ei tule identiteetti. Elämässä on murros, se menee ylös ja alas, mutta jatkuu sen jälkeen. 

Eron herättämä yksinäisyys

Luin iäisyyden Anu Silfverbergin kirjaa Kung Po. Välillä tunsin lukevani tarinaa ilman loppua, joutuvani kirjan maailmassa aikalukkoon. Sivuja riitti, ja fonttikin oli kummallinen. Voiko tästä blogatakaan ytimekkäästi?

Kung Po on Silfverbergin esikoiskirja, eikä missään nimessä huono kirja. Tämä kirja ei vain päässyt ansaitsemaansa lukemisympäristöön arjessani. Se olisi vaatinut taustakseen kiireettömyyttä, hiljaisuutta, yksinoloa - vaikka keskustan kahvilassa tai autiolla majakkasaarella.

Teksti on filosofiointiin taipuvaista, analysoivaa, huomioiden luettelointia. Nelikymppisen pariskunnan Reiman ja Reetan vuosia kestäneen liiton päättyminen käynnistää molemmilla sisäänäpäinkäpertymisvaiheen, jossa aistit terävöityvät ja herkistyvät menneisyyden ja nykyisyyden havaintojen merkityksellistämiseen. Tulevaisuutta ei vielä oikein ole.

Ympärillä  kulkeva tarina on sivuseikka etenkin Reiman päänsisäisessä tuskankäsittelyssä.

Reima

Kun Reeta hylkää Reiman, näyttää Reimalle käyvän niin kuin yksinäisille eromiehille nyt vain tapaa käymään: alkuun he piinaavat exäänsä, juopottelevat, menettävät työnsä, katkeroituvat, yksinäistyvät ja lopulta erakoituvat ja unohtuvat.

Reima oli jo Reetan kanssa yhteen muuttettuaan hylännyt vanhat poikamiesaikaiset haihatteluun taipuvaiset kaverinsa. Sosiaalinen elämä siirtyi Reetan kaveripiiriin, jossa Reima kyllä osasi panna parastaan. Reetan rinnalla hän kuitenkin sai elämänvakauden ja rauhan panostaa melko menestyksekkäästikin omaan lehtimiesuraansa.

Ulkopuolisen silmin voisi luulla, että mikäli Reeta ja Reima olisivat pitkin yhteiselämäänsä keskustelleet edes puolesta niistä aiheista, joita he sitten eron jälkeen itsekseen niin tarkasti märehtivät, niin eron olisi voinut välttää tai ainakin suhdetta pitkittää. Mutta Reetan peruskaipuuseen tehdä elämässään uusia valintoja en osaisi kuvitella vanhan - tai tarinan myötä muuttuneen uudenkaan - Reiman vastaavan.
 
Reeta

Kirja kuljettaa mukanaan Reetan, Reiman versiota supistetumman, näkemyksen pariskunnan yhteiselosta ja erosta. Takakannessa kysytään, kumman näkemys todellisuudesta on oikea. Mielestäni kysymys on tyhmä, sillä molempien näkemykset ovat omat todellisuutensa ja totuutensa. Enemmän itseäni kummastutti se, kuinka myötätuntoni kallistui niinkin helposti Reetan puolelle. Ymmärsin täysin, miksi mitta Reimaa tuli täyteen.

Reetan perustelut erolle olivat selkeät ja vankat, eikä hän lähtenyt lätkimään hetken mielijohteesta.

Jättäjän lisätaakkana olivat syyllisyys, huoli toisen siipienkantokyvystä ja oman päätöksen perustelujen pitävyys ja todistusvoima. Jättäjän selviytymisvalmiudet ovat ainakin sen verran kunnossa, että irtiotto onnistuu. Nalli kalliolla saattaa joutua keräämään koko survivalpaletin nollasta sataan - kuten Reima.

Abdi ja Maiju

Laittomasti maassa oleskeleva turvapaikaton Abdi ja 18-vuotias irtolaisen oloinen Maiju muuttavat erinäisten episodien saattelemana asumaan vastaeronneen ja erakoitumisessaan hyvään vauhtiin päässeen Reiman luokse. Abdi on yhtä sulkeutunut ja mielensä vanki kuin Maiju on (näennäisen) avonainen ja vapaa.

Näiden kolmen eriparisen yksinäisen yhteiselämästä löytyy mielestäni kirjan heräteanti: kuinka usein päästämme näin likiluoksemme ja lähellemme muita kuin yhteiskunnallisella asteikolla hyväksyttyjä, odotuksiin vastaavia ja perinteisiä ihmissuhdetyyppejä.

Lukiessani mietinkin, onko olemassa sellaisia yhdessäasumisen ja -olemisen muotoja, joita emme ole koskaan tulleet ajatelleeksikaan siksi, että omassa asunnossa asuminen mielletään niin privaatiksi, rikkomattomaksi ja pyhäksi kotirauhaisaksi ja toisaalta talonkirjalliseksi ja rekisteröitäväksi tukiavaruudelliseksi toiminnaksi, ettei sen valtaa ymmärrä murtaa edes pahojen vaikeuksien vastaantullessa.
 
Kirjankin kimppakolmiosta syntyi jotakin osiensa summaa suurempaa, jopa yhteiskunnallisella tasolla vaikuttavaa. Sen verran voin raottaa makuuhuoneiden ovia että paljastan: näiden henkilöiden välillä ei ollut seksisuhdetta.

Yksinäisyys

Ensimmäisten lukujen aikana ajattelin, että "taas näitä cityihmisten ruikutustarinoita, joissa ihmisten suurin ongelma on se, ettei heillä ole muita ongelmia, kuin liikaa aikaa miettiä, mitä ongelmia heillä nyt olisikaan." Kun on tarpeeksi oman päänsä pyörteissä, niin varmasti kuka tahansa tuntee olonsa yksinäiseksi.

Mutta kun etenin, niin ymmärsin, että kirja kuvaakin tarkasti uskottavaa pohdintaprosessia ja tunnetulvintaa ihmisen mielessä, jossa hän itse, ajatuksineen ja tuntemuksineen on tietenkin maailmansa polttopisteessa ja keskiössä.

Kuinka oivallista Reimalta olikaan Abdia tarkkaillessaan havaita, ettei "kaikkien ovien sulkeminen välttämättä ole viisasta, mutta se voi olla ratkaisuista houkuttelevin. Ei pidä läheskään aina paikkansa, että taakseen jättämänsä löytää lopulta edestään. Sitä saattaa raahata perässään, raahata kuin valtavaa möhkälettä jonka ainoana ihmisenä näkee - eikä sellaista yksinäisyyttä ole toista."

Kirja päästi lukijansa syvään vain Reiman ja Reetan yksinäisyyteen, vaikka sekä Abdi että Maiju olivat yhtä lailla yksinäisiä kulkijoita vailla kiintopisteitä ja tavoitteita. Kirja oli kuitenkin jokaisen oma kehityskertomus: viimeisillä sivuilla niin Abdin, Maijun kuin Reimankin lopputilanne oli varmasti lähtötasoaan parempi. Mutta entäpä Reetan?
_____
Lopuksi haluan lisätä, että pidin tästä kirjasta, mutta en pitänyt sen lukemisesta. Ainutlaatuinen kokemus.

Yhteisen vuoteen yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari

Kristiina Lähteen esikoiskirja ”Joku on nukkunut vuoteessani” kertoo parisuhteen hapertumisen haurastuttamista ihmisistä. Kirjan liepeeseen tuo hetki on kuvattu seuraavasti:  ”paljastuu, että kaikki saatamme kärsiä suunnattomasta yksinäisyydestä. Erityisesti silloin kun olemme yhdessä.”


Tästä ”yksin yhdessä”-tyyppistä yksinäisyyttä (ks.esim. Juslinin kirja tässä blogissa) käsittelevästä kirjasta ei tarvitse hakea yksinäisyyttä rivien välistä. Se kirjoitetaan auki useimmilla sivuilla. Kysymys on: kuinka vähään voi parisuhteessa tyytyä ja kuinka paljon parisuhteelta voi vaatia, kun lavasteet ovat kunnossa?

Kirjan ytimessä on Rosan hämmennys siitä, että hän ei tunne lainkaan puolisoaan. Hänen luonaan asuu mies nimeltään Onni, josta hän ei tiedä mitään ja jonka kanssa hänellä ei ole muuta yhteistä kuin satunnainen seksi ja koira. ”Läheisin on kaikkein etäisintä”.

Rosan elämää kuormittaa vanhempien aikoinaan tapahtuneen avioeron lisäksi isän dementia ja läheisen itsemurha. Hän on eristäytynyt ystävistään. Samankaltaisessa tilanteessa on kirjan toinen keskeinen hahmo Laura, jonka mies on kadonnut ensin henkisesti ja sitten fyysisesti ja joka kärsii lapsettomuudesta.

Kummassakin tapauksessa ytimessä on ”hautavajoaman syvyinen yksinäisyys parisuhdelavasteissa”.
Nykyaikaisena kaupunkilaisnaisena Rosa medikalisoi ja juridisoi tapahtumat ja kääntyy vuorollaan lääkärin ja poliisin sekä lopulta yksityisetsivän puoleen selvittääkseen, kuka hänen miehensä on.

Avuksi hän saa sairaslomaa ja poliisilaitoksen parisuhdeväkivallan ennaltaehkäisymonisteen. Televisiosta hän huomaa, että hänen miehensä Onni on meteorologi. Kodin tutkiminen taas kertoi Rosalle, että mies on mittausfriikki, joka kvantifioi itsestään kaiken minkä voi.

Laura puolestaan on yrittänyt saada miehestään edes yhden kunnollisen lauseen päivässä tai edes jonkin merkin siitä, että mies on ihan oikeasti hänestä tai hänen puheestaan kiinnostunut. Laura ei saanut vastakaikua, vaan depression ja syömishäiriön ja hänen elämänsä kaventui kunnes sitä ei enää oikeastaan ollut, vaan kulki päivästä toiseen ”automaattiohjauksella” liikkuvana koneena.  Kymmenen vuotta oli tyhjää:
elämä alkaa vasta suhteen päättymisen jälkeen.

Mutta sitten alkaa valaistua:

”Vasta kun hän alkoi voida hyvin, hän ymmärsi, miten pohjalla hän oli käynyt, ja miten pelottavan helposti hän oli unohtanut, millaista on elää kun on aivan tavallinen olo – se olo, jota suuri osa ihmisistä kaiken aikaa pitää itsestään selvänä.”

Hän löytää uusia harrastuksia, kuten kasvien istuttamisen sinnetänne ihmisten iloksi,  ja elämänaiheita. Ja tutustuu myös Rosaan.

Onni yhdistää nämä kaksi naista. Miten, sitä ei voi kertoa juonta paljastamatta. Joka tapauksessa Onni yrittää ymmärtää sekä Rosaa että hänen vaatimuksiaan ja toivomuksiaan ja lisäksi täyttää paikkansa työelämässä. Kumpikin rooli edellyttää tunnetyötä eikä hän ole kummassakaan parhaimmillaan. Rosan tarpeisiin hän yrittää vastaa ostamalla seksilelun ja alaisiaan irtisanoessaan hän heittää vitsin. Ei mene ihan putkeen. On aika lähteä eri suuntiin.

Kaikkiaan tässä monikerroksisessa kirjassa on monta tulokulmaa. Se on yhteiskunnallinen kertomus siitä, kuinkatavallisten, elämässään pärjäävien ihmisten parisuhteiden tyhjyyteen ei saa yhteiskunnan apua ennen kuin kaikki on menossa rikki. Huonot parisuhteet syövät myös muut ihmissuhteet, kun yhdessä yksinäiset ihmiset eristäytyvät myös muista ihmisistä.

Samalla se kertoo siitä, kuinka parisuhteelta vaaditaan enemmän. Se ei ole enää yksinomaan seiniä ja lattioita, jotka täytetään yhdessä selviytyvillä ihmisillä; se on myös emotionaalinen sidos jonka loppuun kuluminen on syy suhteen lopettamiselle.

Oman tien yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari

Tutkijoista on joskus sanottu, että he kirjoittavat saman kirjan yhä uudestaan, mutta hiukan eri näkökulmasta.

Kun katselee taaksejääneitä omia opuksia, niin voi todeta että tuossa ajatuksessa on minun osaltani ainakin jonkin verran perusteluja, sen verran paljon toisiinsa kytkeytyneitä teemoja olen kaivellut. Samaa kaiketi voi sanoa kirjailijoista. Esimerkiksi Kari Hotakaisen kirjojen ihmisissä on aina usein samankaltaista juurevuutta ja miehenkuvaa. He ovat myös usein toisen ihmisen lähelle hamuavia tai päätyviä yksinäisiä ihmisiä.

Näin myös Hotakaisen Iisakin kirkossa, joka on takakantensa mukaan ”syväsukellus yksinäisen mutta toimeliaan ihmisen maailmaan”. Kuten monet muutkin aikaisempien tämän blogin yksinäiset, kirjan päähenkilö Kuitunen on menettänyt pala palalta itselleen tärkeät ihmiset ja asiat. Hänen puolisonsa, elämänsä kivijalka Kyllikki on kuollut ja hän on vuosien mittaan etääntynyt nyt 40-vuotiaasta pojastaan Pekasta. Aivoverenvuoto vie sitten muistin.

Jäljelle on jäänyt yksinäinen vanha mies, jonka voimat alkavat hiipua. Kirja alkaa tuosta hetkestä, joka pakottaa Kuitusen miettimään elämänsä asiat uusiksi. Kuten kirjan yksi avainlauseista sen ytimen tiivistää: ”Maailmasta tuli minulle tärkeä, koska kohta sitä ei enää olisi.”

Siitä eteenpäin se on tarina siitä, kuinka isä yrittää rakentaa yhteyden ensin muistiinsa ja sitten ainoaan poikaansa.

Heidän välillään on kuitenkin monta muuria. Yksi tärkeimmistä on pojan uskonnollisuus, jonka isä on halunnut pojastaan kitkeä jo ennen aivoinfarktia. Venäjällä kirkon kupoleja työkseen kultaava, elämässään monella tavalla aikaisemmin epäonnistunut Pekka oli puolustautunut uskonnollisuuttaan tapa-ateisti-isäänsä vastaan väittämällä, että uskominen on vaikeaa, mutta uskomatta oleminen on helppoa.

Pojan mukaan suomalaiset olivat henkilökohtaistaneet yhteisölliset asiat. Siitä löytyykin sitten silta yksinäisyyteen:

”Kaikki Suomessa on henkilökohtaista, siksi Suomessa on niin paljon yksinäisyyttä.”

Hän ei ”jaksanut olla minä, joka asuu minäminä maassa” ilman elämän tarkoitusta.  Ratkaisu oli ollut sitten selvä: uskonnollinen jumalyhteisöllisyys, jonka ja jota hän löysi Venäjältä kirkonkupoleja kullatessaan.
Suurin este heidän välillään on kuitenkin se, että isän missiona on uskonnollisuuden kitkeminen pojastaan.  Saadakseen tahtonsa lävitse isä matkustaa Pietariin käännyttämään poikansa Raamatun ristiriitaisuuksiin pureutuvan saarnan avulla. Poika ennakoi tämän ja kirjoittaa kirjeen isälleen. Ennen kuin isä saa poikansa kirjeen, hänen terveytensä kuitenkin pettää. Muutaman mutkan jälkeen isä ja poika kohtaavat ja alkavat ratkoa yhdessä olemisen peruskysymyksiä.

Kaikkiaan kirja pysyy kasassa. Hotakainen myös kontekstoi tapahtumat ja pyrkii ottamaan kantaa maailmanmenoon ja sen muutokseen. Suomi ei ole tässä kertomuksessa se maailman paras maa, vaan paikka, jossa tehdään kokeita ihmisillä. Yksinäisyys ujuttautuu ihmisten ihon alle siinä määrin, ettei siitä tarvitse erikseen kirjoittaa.

Tosikko minussa tosin toteaa, että empiirisesti uskonnollisuus ei Suomessa vähennä yksinäisyyden kokemusta. Laskin sen: korrelaatio on .05 eikä se ole tilastollisesti merkittävä. Yksinäisyys ei myöskään ole Suomessa kansainvälisesti kovin yleistä.  Mutta ehkä Suomessa kaikki ovat enemmän tai vähemmän samaa sakkia, niin ettemme enää saa toisistamme selvää.

Kun persoona ei mahdu ahtaaseen ympäristöön

"Sie oot umpimielinen luikuri kakara. Kulet nurkissa ja kyttäät. Savolaiset on suoria ja reippaita immeisiä, parasta kansaa, äiti tiuskaisi kotimatkalla mukaan tarttuneella murteella."

Taija Tuomisen Tiikerihaissa perheenjäsenten väliset keskustelut käydään nälvimällä, haukkumalla, uhkaamalla ja kiristämällä. Kirja uhkuu pyhää syväänrakennettua perhevihaa, kilpailuasetelmallista taisteluraivoa ja toisten nujertamisella nautiskelua.

Elisan äiti Hilkka on kotoisin idästä. Hän päätyy hoitamaan rappiosikatilaa jonnekin muualle päin Suomea. Omaa miestään ja tämän äitiä hän pitää väkivaltaisessa kurissa, kunnes päätyy heittämään nämä lopullisesti ulos - vaikka tila onkin miehen.

Tytärtään hän ohjailee uhkaamalla itsemurhalla: "Mitä teet Elisa, jos äiti hyppää tuonne ojaan?", ripustautumalla: "Suukotathan mua, se sammalsi" ja mollaamalla: "Sanon vaan, ettei sua kunnon pojat huoli. Semmosta mainetta olet hankkimassa."

Hilkka

Hilkka on yhtäaikaa herkkä ja vahva, villi, lapsenomainen, omalla tavallaan lahjakas, hyvin erityislaatuinen nainen. Hän vetää puoleensa miehiä ja joutuu epätoivoisen ihailijan pahasti pelästyttämäksi nuoruudessaan.

Tuuliajelullaan hän ankkuroituu elämäntilanteeseen, jonka kaltainen ei ainakaan minun mielikuvituksessani hänelle sovi alkuunkaan. Hän elää kuin väärissä kulisseissa vääränlaista elämää ja joutuu syyttä sekä omaa syytäkin ympäristönsä kanssa kestokahnaukseen.

Hilkan tyyli ilmaista itseään tai tyytymättömyyttään on olla jatkuvassa ristitulessa muiden ihmisten kanssa. Ympäristö ei kestä näin voimakasta ja erikoista naista, vaan nostattaa joka suunnasta vahvaa vastarintaa, mikä saa Hilkan yhä tiukemmin puolustautumaan ja toimimaan yhteisön kannalta väärin. Hän taistelee vastaan, vaikka käytöksellään vain murentaa lisää omaa tilaansa ja mahdollisuuksiaan. Samalla tuhovoima leviää ja tarttuu muihin ihmisiin.

Uskon, että Hilkan kaltaisia naisia (miksei miehiäkin) on keskuudessamme oikeasti - etenkin vanhemmissa sukupolvissa. Ahdasmielisiin ympäristöihin syntyy lapsia, kasvaa uudella tavalla ajattelevia nuoria tai muuttaa muualta aikuisia, joiden persoona ei mahdu ympäröivään tilaansa. Alkupolku lähtee viemään väärään suuntaan, eikä reitillä löydy kuin umpikujia.

Ymmärryksen, sallivuuden ja erityisyyden hyväksynnän puute sammuttavat varmasti edelleenkin monta roihahdusherkkää luovaa liekkiä. Jäljelle jää vain tukahdutettu kytevä hiillos, josta saattaa syttyä sitten halllitsemattomia ja tuhovoimaisia roihuja.

Hilkan ratkaisu- ja pakokeinoksi valikoituivat viinalla läträäminen, katkeruudella mässäily ja omaan tyttäreen ripustautuminen. Varmasti hänen olemisensa vaikutti ulospäin mielenterveysongelmaiselta ja mielipuoliseltakin, vastuuttomalta ja itsekkäältä.

Kertakaikkisen kamala ämmä - josta olisi kuitenkin teoriassa voinut tulla vaikka mitä.

Elisa

Hilkan tyttärestä kasvaa tunteeton näennäismenestyjä, joka viihdyttää itseään muilla ihmisillä leikittelyllä ja heidän poispotkimisella elämästään. Mielestäni on jännää, kuinka tällainen henkilö niin suuresti viehättää muita: teflonpintaa halutaan ehdoin tahdoin rapsuttaa, vaikka epäonnistuminen on enemmän kuin todennäköistä.

Vaikean lapsuuden ainut plussapuoli oli se, että opiskelu- ja työelämä osoittautuvat hänelle lastenleikiksi. Elisa etenee ja pääsee omilleen. Hän saa sahattua irti napanuoransa sekä muut äitiinsä kytkeytyvät läheisriippuvuusketjut. Omia lapsia hän ei halua.

"-- minun päämääräni oli tapani elää. Minun vapauteni ja tapani olla kiintymättä mihinkään. Että aion elää elämäni niin, että voin koska tahansa hypätä ensimmäiseen junaan -- minä omistin yksinäisyyteni ja työni. Se oli minun vapauteni. Minun maailmani."

Sekä äiti että tytär olivat totaalisen yksin: yksinäisiä, hylkiöitä ja hylkijöitä.

Kirja jätti lukijalleen kuitenkin pienen toivonkipinän siitä, että Elisan yksinäisyydestä voisi löytyä kohta, johon reiän poraaminen saattaisi onnistua.

Hauras yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari

Suomalaisen myyvän kirjallisuuden alikasvillisuudessa on omia polkujaan kulkevia kirjailijoita, jotka kirjoittavat mitä haluavat ja miten haluavat sen enempää miettimättä kirjojen kysyntää. Lääkäriksi itsensä ensin kouluttanut, mutta myöhemmin vapaaksi kirjailijaksi siirtynyt Esko Raento (1948–2008) on yksi heistä.

Hänen kollegansa ja vaelluskaverinsa Hannu Mäkelä kirjoittaa HS:n nekrologissa, että ”Julkisuudessa häntä ei juuri nähty, mutta rikas sisäinen elämä ja suppea mutta todellinen ystäväpiiri estivät erakoitumisen”. Raento ehti kirjoittaa kymmenkunta kirjaa. Joulun alla 2012 yhtäkään hänen kirjoistaan ei ollut pääkaupunkiseudun kirjastoista lainassa ja hyllyssä niitä oli kolmesta viiteen kappaletta nimikettä kohti.

Miehen identiteettiin sopii, että nyt esiteltävä, hänen viimeiseksi jäänyt kirjansa on nimeltään Yksinäisyys vuodelta 1998. Jotakin lienee hänen elämässään sen jälkeen tapahtunut, sillä viimeisenä kymmenenä vuotenaan hän ei enää julkaissut.

Raennon kirjasta on vaikea lainata yksittäisiä lauseita, sillä koko kirjassa niitä on vain puolisen tusinaa. Se on rakennettu runoa jäljittelevään muotoon, jossa toisiaan seuraavilla sivulauseilla ja kappalejaoilla siirrytään aiheesta toiseen. Tarkasteltavana oleva aihe käydään usein lävitse muodossa ”ei niin …., ei niin…, eikä niin…, vaan niin…, ja niin…, ja niin…, ja vielä niin”. Ja niin edelleen, yhä uudestaan, täydennettynä ”sitä…, mitä…”-lauseilla.

Raento on myös päättänyt pitää lukijaa hereillä jättämällä sieltä täältä lauseketjuista pois hänelle tarpeettomia substantiiveja ja verbejä, mikä pakottaa lukijaa ikään kuin täydentämään kirjaa. Minä päädyin nollaamaan oman kappaleeni jälleenmyyntiarvon kirjaamalla marginaaliin luetteloiden numeroita ja ranskalaisia viivoja sekä lisäämällä puuttuvia sanoja.

Kirja on tiheään kirjoitettu kertomus miehen arjen hetkiin kytkeytyvistä ajatuksista ja tunteista. Sen alkupuolella hän kuvaa ”minän” suhdetta naiseen (”sinään”), jonka kanssa ”kumpikin tunnemme kuinka voima vastaa haluun ja kuinka halu vastaan voimaan ja kuinka ihanasti runtelevat toisiansa tasavahvat” (s. 26).

Parisuhteessa yksinäiset ihmiset täydentävät toisiaan sen ajan, minkä loppumaan tuomittu suhde kestää. Jotakin on koko ajan pielessä, sillä hän kuvaa kuinka ”vuoroon torkumme, vuoroon valvomme sylitysten, sinä minun sylissäni, minä sinun ja kumpikin jonkun kolmannen” (s. 17-18).

Myöhemmin hän kirjoittaa ”vastavoiman sammumisesta”. Alkuosan lopuksi mies päättää lähteä ”naisen tuoksua hengittämättä” ja hänen ”katseeseensa vastaamatta” junalla kaupunkiin. Siellä hän käyttäytyy kuten tutkimusteni yksinäiset yleensäkin käyttäytyvät: hän juoksee, tarkkailee ja tulkitsee kanssaihmisiään, käy kahviloissa, tunnustelee ympäristöään ja seuraa luontoa ja säätä, mutta ei juurikaan puhu kenellekään.

Mikään ei oikein ole olemassa itsessään, vaan vain suhteessa toiseen ja osallistumisen sijasta hän tarkkailee: onnellisuus on miehelle sitä, että hän saa jakaa toisten hänelle tuntemattomien ihmisten iloisuuden ja museossa käynti sitä, että hän katsoo muiden katsovan tauluja. Ajatusten rauha on jatkuvasti veitsenterällä. Mikä tahansa tapahtuma – varjosta astuvan vanhan miehen hymy, pylvään takaa juokseva lapsi, ohi kiiruhtavan naisen katse – vie mieheltä mielenrauhan palauttamalla muistiin keskeneräisiä ja välteltyjä ajatuksia.

Myös ”toisen” kanssa on ajatuksissa vaikeaa. Muistoissa jo se, että toinen vaipuu omiin ajatuksiin tai katsoo toisaalle, saa toisen pahoittamaan mielensä iäksi. Mies ei myös voi olla kuvittelematta (ex)naistaan samassa kaupungissa etsimässä elämänsä miestä, ”joka päästäisi sinut siitä, mistä tahdot päästä”.

Mies on ihan rikki. Kaikki on turhaa ja tarpeetonta. Muuta ei ole tehtävissä kuin nousta jälleen junaan ja mennä kylmänä olevaan lapsuudenkotiin. Taloa lämmittäessään hän hautautuu lapsuudesta ja nuoruudesta siivilöityviin muistoihin, joissa risteilevät radanvarressa seissyt alaston nainen, kodin verhot, perheen rutiinit ja elokuvien kohtaukset, mutta ei juurikaan muita ihmisiä. Siellä hän kuitenkin on tuntenut olevansa ”keskellä sen sijaan että syrjässä”, vaikka isä ei osaakaan olla hyväksyvä ja rakastava, ja äiti haluaisi, että hänen lapsensa olisi aina kotona.

Nyt lapsuudenkodissakaan ei ole paremmin.

Kaiken kaikkiaan Raento on kirjoittanut kirjan, joka ansaitsisi blogia laajemman tarkastelun. Sosiologi minussa aistii, että Raento on Buberinsa ja Simmelinsä lukenut, sen verran usein hän näkee sosiaalisten suhteiden hajoavan ja sen verran tarkkaan hän seuraa ihmistensä elämää. Tämän väitteen todentaminen kuitenkin vaatisi pitempää perehtymistä.

Kirja myös leikittelee taitavasti vastakohdilla. Sanat ovat suhteessa toisiinsa. Tietysti voidaan pohtia sitä, kuinka pitkälle muotojen kanssa kannattaa leikitellä, mutta joka tapauksessa sillä on lisäarvonsa. Ainakin minua koukuttavat myös hänen kymmenet uudet ilmaisunsa alkaen ”sisäpihan siimeksenhämärästä” ja ”kirkonportaiden katseidensuojaan” ja ”takahuoneiden suudelmanhiljaisuuteen”.

Mukana on myös paljon vielä avautumattomia lauseita yksinäisyydestä, kuten vaikkapa: ”välimatka ja vallinnut välinpitämättömyys liittävät heidät yhteen niin etteivät he edes yksinäisyydessään ole yksin ja suru ja viha sitovat heidät toisiinsa niin etteivät edes käsittämättömän edessä keinoja vailla” (s. 68). Mitä ihmettä tuo tarkoittaa?

Loppuosasta tuntuu lisäksi puuttuvan jotakin. Se on epätodennäköistä, koska Raennon kerrotaan hioneen jokaisen lauseen. Mutta ehkäpä Raento haluaa, että hänen lukijansa vaivaa päätänsä. Jos blogi siihen venyy, joku muukin Raennon kirja tulee vielä luetuksi.