Nurkkaan ajetun yksinäisyyttä

Kirjoittanut: Juho Saari

Yksinäisyystutkimuksessa on jo jonkin aikaa tiedetty, minkälaisten mekanismien välityksellä yksinäisyys siirtyy sukupolvelta toiselle ja sosiaalisten verkostojen sisällä. Näyttäisi siltä, että kyse ei ole geneettisestä periytyvyydestä, vaan enemmänkin tiettyjen sosiaalisten toimintamallien oppimisesta. Eräs tämän kaltainen sosiaalinen mekanismi on narsistinen persoonallisuus(häiriö). 

Sikäli kun tiedän, se ei ole geneettisesti periytyvä piirre niin, että narsistiset henkilöt saisivat narsistisia lapsia. Kuitenkin voidaan ajatella, että mikäli vanhemmat eivät osaa opettaa lapsilleen sosiaalisia toimintamalleja, narsismin todennäköisyys kasvaa. 

Lappilaiskirjailija Kari Hanhisuanton kirja Tuli sade rankka kertoo narsistiseen Timoon rakastuvan Ullan tarinan. Timolla on kahdet kasvot. Yhtäältä hän on miellyttävä ja menestyvä juristi, joka on tottunut hurmaamaan naisia ja hoitamaan asiansa haluamallaan tavalla. Tuohon mieheen päiväkodissa työskentelevä Ulla rakastuu ja hänen kanssaan Ulla haluaa rakentaa elämänsä. 

Monella tapaa liitto on täydellinen. Timolle se antaa kauniin vaimon, Ullalle sosiaalisen nousun. Mies ostaa myös kauniin kodin ja hienon auton. Julkisivu on viritetty viimeisen päälle. Toisaalta Timo on kontrolloiva ja määräilevä. Hän asettaa suhteen ehdot ja kaventaa Ullan elämää pala palalta.

Tämä mies tulee Ullaa vastaan jo hääyönä, jolloin pariskunta saa aikaiseksi riidan. Aamuun mennessä Ulla tajuaa tehneensä virheen. Sen jälkeen suhde etenee omalla painollaan. Väliin on parempia aikoja, jolloin Timo investoi suhteeseensa, mutta enimmäkseen mennään alamäkeen. 

Pala palalta Ulla huomaa sosiaalisten verkostojensa katoavan. Timo kieltäytyy tavanomaisista juhlista, kieltää Ullalta pikkujoulut ja kyläilyt, vahtii puhelinta ja muuta yhteydenpitoa. Jos hänestä olisi kiinni, Ulla ei kävisi töissä eikä hänellä olisi omaa pankkitiliä tai rahaa. Mitä läheisempi ystävä Ullalla on, sitä todennäköisemmin Timo estää Ullaa tapaamasta häntä. 

Miehiä hän ei salli vaimonsa lähelle lainkaan. Timo käyttää vaimoonsa sekä miehistä että taloudellista valtaa ja pakottaa tahtonsa alle sekä konkreettisesti että symbolisesti. Pikku hiljaa Ulla tajuaa, että Timon vanhemmat – ennen kaikkea isä – ovat samanlaisia. Naisen paikka määrittyy miehen vallan kautta. 

Alkuun Ulla yrittää ymmärtää miehensä kyvyttömyyttä empatiaan ja vallanhalua: ”ei edes pientä kunnioitusta edesmenneitä sukulaisia kotaan. Se tuntui surulliselta. Oliko Timo yksinäinen? Olihan hänellä kaverit ja Ulla, mutta riittivätkö ne, ja jospa Timo purkikin vain yksinäisyydestä johtuvaa pahaa oloaan muihin. Ulla tajusi olevansa itse yksinäinen. -- ”hänellä ei ollut ketään, jolle voisi murheitaan kantaa.” Hän ei myöskään ole varma, onko vika hänessä itsessään vai Timossa. 

Ullan äiti on yksioikoisesti Timon puolella, joka on hurmaava unelmavävy. Kun Ulla yrittää kertoa epäilyksistään, äiti kääntyy häntä vastaan asettumalla Timon puolelle. Timon ystävät puolestaan ovat hänestä taloudellisesti tai muuten riippuvaisia, joten heidän kauttaan on vaikea peilata tilannetta. Niin tai näin, pala palalta hänen elämänsä murtuu. 

Ulla ei antaudu Timon hänelle määräämään paikkaan panematta vastaan. Silmiä avaa myös Timon entisen naisystävän soitto, johon hän ei aluksi osaa suhtautua, mutta johon hän myöhemmin palaa. Väliin Ulla tekee omia valintojaan. Hän muun muassa karkaa viettämään juhannusta naisystävänsä kanssa. Naiset päätyvät sänkyyn, mutta myöskään Timo ei ole aina puhtoisilla teillä, sillä hän tulee väliin kotiin humalassa ja hajuvedeltä tuoksuen: väliin hänen työmatkansa osoittautuvat valheiksi. 

Ulla ei pääse irti, vaan yrittää jaksaa ja ymmärtää. Kun hän alkaa odottaa pariskunnan ensimmäistä yhteistä lasta, hänet sidotaan suhteeseen vielä yhdellä siteellä. Totuuden hetki tulee, kun Ulla alkaa miettiä kenelle hän voisi soittaa kertoakseen raskaudestaan: ”Eikö hänellä ollut kuin pari ihmistä, joille voisi tällaisen ilouutisen kertoa? Mihin tutut olivat kadonneet?” Ulla tajusi, etteivät ne olleet mihinkään kadonneet, vaan ihmiset olivat erkaantuneet elämään omaa elämäänsä. Mutta olihan hän vielä vähän aikaa sitten ollut tekemisissä monien kavereiden kanssa, ja ainakin Timon mielestä niitä kavereita oli liikaa.” 

Samalla kun sosiaaliset suhteet vähenevät, vallankäyttö perheen sisällä lisääntyy. Timo määrää elämän säännöt. Kun Ulla yrittää selvittää, missä hänen miehensä aikansa viettää, Timolta palaa täysin hihat: seuraavasta kerrasta ”pieksän sinut niin mustaksi, että neekerikin olisi sinulle kateellinen.” Timo lyö Ullaa ja pakottaa hänet toistuvasti seksiin. Teko täyttää raiskauksen tunnusmerkit. 

Timon mielestä liitto on kuitenkin kunnossa, mutta Ullalla alkaa olla kiintiö täynnä. Erosta puhuminen johtaa kuitenkin umpikujaan. Timo tekee asian selväksi viimeisillään raskaana olevalle vaimolleen: ”Kultaseni, jos elättelet toiveita siitä, että voisit vain kävellä pois tästä asunnosta ja elämästä, voin kertoa, ettei se onnistu, missään olosuhteissa eikä milloinkaan. Onko tämä, rakkaani, tarpeeksi selkeästi sanottu? Timosta ei ole tulemaan synnytykseen. Vaimonsa hän yrittää maata jo synnytyslaitoksella. Lapseen hän ei saa yhteyttä.

Ullan on aika tehdä johtopäätökset, mutta myös Timo on tehnyt omansa. Lopussa mennään tiukan paikan kautta.

Notkean ajan yksinäisyyttä

Kirjoittanut: Juho Saari

”Kaikki se mikä oli pysyvää katoaa taivaan tuuliin.” Jokainen sosiologi tuntee nuo Karl Marxin sanat, joilla hän kuvasi kapitalismin vaikutusta vakiintuneisiin instituutioihin ja tapoihin. Nykyään Marxista ei ole jäljellä juurikaan muuta kuin tuo lainaus. Se elää uutta elämäänsä keskustelussa kaiken ”notkeutumisesta”: nykyään mikään ei enää ole ennakoitavissa.

Ulla Maija Paavilaisen kirjan ”Äkkilähtö” päähenkilö joutuu yllättäen kohtaamaan tuon kaltaisen notkeuden. Hänellä on hyvä työpaikka matkatoimistossa, menestyvä mies Björn, aikuistuva tytär Jenni ja kaunis koti. Elämä on asettunut urallaan ja vastaa sitä, mitä hän on tavoitellut. 

Aikoinaan hänen elämänsä oli mennyt sekaisin vanhempien erosta, jonka jälkeen markkina-arvoaan mitanneella Mirja-äidillä vaihtuivat miesystävät kuukausittain. Isä perusti uuden perheen ja katosi Hannan elämästä: hänet murhataan. 

Hanna ei oikein menesty missään ja koulukin menee niin ja näin, mutta hänellä on pitkät sääret. 

Murrosiässä pituus on ongelma, mutta myöhemmin pitkät sääret palvelevat hyvin ja auttavat saamaan puolisoksi menestyvän, ruotsinkieliseen eliittiin lukeutuvan miehen, joka tarvitsi itselleen näyttävän puolison.

Kaiken tuon jälkeen elämä oli ollut turvallisuuden rakentamista - ja nyt se oli sitä. 

Ja sitten, muutamassa päivässä kaikki pysyvä katoaa taivaan tuuliin. Matkatoimisto tekee konkurssin ja kaikki irtisanotaan. Hanna hakee turvaa miehestään, jolla on kuitenkin uutinen kerrottavanaan. Viimeiset kolme vuotta hänellä on ollut toinen nainen, jota hän rakastaa ja jonka kanssa hänellä on lapsi. Björn lähtee samana päivänä vaatteensa jätesäkissä. Saksassa töissä ollut vegaanitytär palaa kotiin, ja tuo mukanaan Yussuf-nimisen miehen Afrikasta, jolle hän on raskaana. Pariskunta asettuu Hannan sohvalle asumaan. Ja sokeriksi pohjalla äiti menee naimisiin.

Hanna joutuu rakentamaan elämänsä uudestaan, mikä ei ole helppoa yli neljäkymmentävuotiaalle millään elämänalueella. Hänen ystävänsä työpaikalta hakevat kukin omaa polkuaan. Eräät pärjäävät; toisilla menee huonommin. 

Hanna on niitä, joilla on pitkä kokemus ja matala koulutus ja jotka hakevat kymmeniä työpaikkoja. Mutta ovet eivät avaudu. Hän pääsee kerran työhaastatteluun, ja sekin päättyy nöyryyttävään epäonnistumiseen. Hannan minuus alkaa järkkyä: 

”Onko ihminen enää olemassakaan, kun sähköposti ei kilahtele eikä kännykkä hätistele. Kun ei tarvitse sanoa puolittain valitellen, puolittain ylpeänä, että anteeksi kovasti, minun on pakko ottaa tämä ja sitten livahtaa oman pöydän ääreen, asettaa sormet koneen näppäimille.”

Irtisanottujen naisten solidaarisuus toisiaan kohtaan murentuu sen mukaan, miten työpaikkoja löytyy ja kotona menee. 

Ystävillä asiat ovat pinnalta kunnossa, mutta pinnan alta löytyy kaikenlaista. Aiheesta Hanna kysyykin ”eikö ole olemassa yhtään onnellista avioliittoa, sellaista käsi kädessä saumatonta toistensa ajatuksiin sulautumista?” 

Kaikki eivät myöskään jaksa venyä myötätuntoiseen asentoon. Yksi keskittyy puhumaan sisustuksesta, toinen moittii Hannaa siitä, että hän ei antanut liitolleen tarpeeksi. Parempien piirien ihmisten kanssa ystävyys loppuu Hannan ”sosiaaliseen arvonlaskuun”.

Häntä lähestyy yksinäinen mies, jonka hän on tavannut työmatkallaan. Hänen kanssaan Hanna lähtee yksinäisyydessään kahville, mutta miehessä ei ole mitään mitä hän haluaa. Suntiossa ei ole statusta, pituutta tai leukaa. Miespolo saa syyttä suotta täyslaidallisen. 

Myöskään Jenni ei tarvitse äitiään: hänen ainoa toiveensa on, että Hanna pysyy pois asunnoltaan, että pariskunta saa peuhata rauhassa. Äiti ja tytär ovat vieraantuneet toisistaan jo syntymässä. 

Jenni ja Yussuf syövät Hannan vararikkoon ja valtaavat olohuoneen. ”Minunko tehtävä on elättää työttömänä aikuisia ihmisiä?” Hanna miettii. Yussufin perässä kotiin tulevat myös hänen kaverinsa. 

Koti menee myyntiin, kun Börn haluaa rahansa siitä irti uutta asuntoa varten. Aikaa myöten Hanna tiedostaa, että hänestä on tullut katkera ja ilkeä, ja se syö. Jokainen kolhu pimentää hänen päiväänsä yhden asteen verran. Itsetunto murenee. 

”Minä olen jätös, Hanna ajattelee”. Vanha elämä on mennyttä, mutta uutta identiteettiä on vaikea rakentaa, kun kaikki ympärillä on notkeaa ja neuvoteltavissa: ”Se vanha Hanna oli hyväksytty, kahdeksan miinus. Tämä uusi on epämääräinen, vaikea ja häälyvä, ei osaa tulla esiin eikä olla kunnolla piilossakaan.”

Viikossa ei ole rakennetta. On yhdentekevää, onko maanantai tai perjantai. Kaikki on samaa. Rahatkin loppuvat eikä asunto käy kaupaksi. Myyntiin menevät korut ja lahjat, joilla paikataan tulojen ja menojen aukkoa. Päivät kuluvat luusereiden varastossa, eli kirjastossa.

Yksinäisyys on kaikkialla ja kaikissa.

Sitten, askel askeleelta alkaa näkyä valoa. Rikkoutunutta ei saa enää ehjäksi, mutta paloja voi liimata yhteen.

Pystyyn kuolleen yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari
Suomalaisen hyvinvointivaltion kasvukausi 1960-luvulta 1980-luvun lopulle oli myös poikkeuksellisen nopean sosiaalisen liikkuvuuden aikaa. Samalla kun suomalaiset muuttivat maalta kaupunkiin ja pientilalta tehtaaseen, he myös nousivat sosiaalisessa asteikossa pykälän tai kaksi koulutuksen parantuessa ja työmarkkinoiden laajentuessa. 

Monessa mielessä tuo ajanjakso oli myönteisen taloudellisen kehityksen ja sosiaalisen edistyksen aikaa. Taloudellisen kehitys kuitenkin tuotti tunteiden suhteen myös kylmiä ihmisiä. Heikki Palmun ”Silmän kameran” päähenkilö Pentti Kallio on oman aikakautensa tuote. Hän ei luonut aikakautta, vaan aikakausi loi hänet. Hän on perinteikkään Gutzeit-yhtiön johtaja, jonka isä oli ollut saman yhtiön duunari. Myöhemmin Pentti joutui saneeraamaan isänsä vanhan työpaikan - isän ehdittyä juuri eläkkeelle. 

Miehen oli tehtävä mitä miehen tehtävään Gutzeitilla kuului. Sosiaalinen nousu oli siirtänyt hänet paitsi korkeampaan sosiaaliluokkaan, myös tehdaspaikkakunnalta toiseen. Matkan varrella hänestä oli tullut kova mies, jonka suhteet omaan poikaansa ja vaimoonsa kylmenivät. 

Hän oli kuollut pystyyn, kovettunut niin kovaksi, ettei kaatunut. 

Lähtökohdat eivät olleet hyvät, sillä kodinperintönä oli raskasmielisyys ja perusmielialana alakulo. Lapsuus oli murheellista: ”Murheen syy oli ilon puuttuminen. Sitä vain ei ollut. Ei ollut ystäviä, ei tyttöjä, poikiakaan.” Kylmä lapsuus ja sosiaalinen nousu olivat tuottaneet kovan ja kylmän ihmisen, joka arvosti työntekoa eikä ymmärtänyt läheistensä arvoa. Kylmyydestä kertoo muun muassa se, että hän myy poikansa Timon koiran, kun saa siitä hyvän hinnan. Kaikella on hinta, mutta ei arvoa. 

Vaimonsa Liisan kanssa Pentti tulee toimeen, mutta he nukkuvat eri huoneissa isossa työsuhdetalossa Helsingissä. Heidän parisuhteensa on markkinasuhde, jossa käydään kauppaa. Liisa oli jäänyt kotiin, koska Pentin palkka riitti perheelle. Lisäsidoksena oli miehen haluama lapsi, joka sitoi Liisan lieteen. Toiseen lapseen Liisa ei suostunut, ja seksinkin kanssa oli vuosien kuiva kausi, joten Pentti alkoi käydä vieraissa. Samalla Liisa jäi jumiin ilman taloudellisesti kestävää vaihtoehtoa. 

Väliin on toki parempaa, mutta ”vaikka aurinko kuinka paistaisi, ei yksi viikko voisi sulattaa vuosien jäätä.” 

Kaikkiaan muut elämän asiat ovat ”vastapainoa” työlle. Työhönsä uppoutuva Heikki ei edes huomaa, että hänen poikansa muuttaa pois kotoa tyttöystävänsä luokse. 

Urautunut elämä olisi kai jatkunut loputtomiin, mutta kaikki pysähtyy Heikin sairastuessa pahalaatuiseen ja nopeasti etenevään syöpään. Syöpänsä perheeltään salaava Heikki menettää kiinnostuksensa työhönsä, ostaa videokameran ja matkustaa kuvaamaan elämänsä taloja ja paikkoja Gutzeitin tehdaspaikkakunnilla. Tavoitteena hänellä on tallentaa jonkinlainen muistokirja perheelleen – joka ei hänestä voisi olla vähemmän kiinnostunut. Pentti haluaa myös korjata itselleen ja korvata vaimolleen sen, ettei koskaan ole hankkinut omistusasuntoa, ja ostaa itselleen talon, josta Liisa ja hän olivat nuorena haaveilleet.

Kirjan käännekohta on ilta, johon Pentti on kutsunut vaimonsa ja poikansa avopuolisoineen kertoakseen sairaudestaan ja edessä olevasta kuolemastaan – ja jonkinlaisena esinäytöksenä näyttääkseen videon. Sokerina pohjalla perhettä odottaa uutinen talon hankinnasta.

Yllätys ei varmaan ole se, että ilta ei mene suunnitellusti. Pentti joutuu kohtaamaan sen, ettei hänen perheelleensä riitä se, että hän on taannut heille elämän ehdot ja mahdollisuudet työllään. Poika ei ole kiitollinen siitä, ettei ole joutunut elämään köyhyydessä. Päinvastoin, Timo ja Liisa liittoutunut yhteen haukkumaan Penttiä, kertomaan mitä olisi pitänyt tehdä, ja ilkkumaan siitä, että Pentti vasta nyt tajusi tekemänsä virheet. 

Talokaan ei tehnyt Liisaa onnelliseksi: ”Miten voit kuvitella, että olisin tällaisesta talosta kiinnostunut”, Liisa sylkäisee suustaan. Talo meren rannalla ei ole ratkaisu ongelmiin, kun he jo asuivat talossa meren rannalla. Ainoa, jolla riitti ymmärrystä oli Timon avopuoliso Pirjo, mutta hänelläkin oli omat ongelmansa.

Kaikkiaan tilaisuus on julma ja kylmä, mutta elämän on jatkuttava, jotta Pentin kuolema voidaan vastaanottaa. Se tulee askel askeleelta. Timo ja Liisa eivät oikein tiedä, mitä tehdä ja miten, mutta elämä hiipuu vääjäämättä. Pentistä tulee perheelleen syöpäpotilas, joka tekee tekemättömiä töitään, kun vielä pystyy. 

Inhimillistä kohtaamista tarjoaa vain osastonhoitaja, joka vaistoaa että Pentillä on tarve puhua: ”Olin ollut osastolla jo viikkoja, mutta ensimmäisen kerran hän tuo tuolin sänkyni viereen. En tiedä miksi, mutta aivan heti ja ilman mitään lämmittelyä sanoin hänelle kaikkein vaikeimman. Ketään ei ollut. Entä sitten, jos lähtisin.” 

Kuolevan yksinäisyyttä. kunnes tuli aika uudestaan puhua ja yrittää ymmärtää.

Ajelehtivaa yksinäisyyttä

Kirjoittanut: Juho Saari

Valhe on mielenkiintoinen sosiologian tutkimuskohde. Lähtökohtaisesti voi olettaa ihmisten pyrkivän puhumaan totta. Kuitenkin valheellakin on paikkansa ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Valkoiset valheet vähentävät sosiaalista kitkaa (”en valitettavasti pääse kun … ”). Joissakin tapauksissa kertoja haluaa suojella joko itseään tai vastaanottojaa (”en ole nähnyt x:ää”).

Näissa tapauksissa valheet ovat inhimillisiä. Sameille vesille päädytään, kun valehteleminen alkaa muodostaa elämän perustan joko selviytymisstrategiana (”ihan varmasti maksan”) tai minuuden rakentamisen välineenä (”olen tehnyt sitä tai tätä tai käynyt siellä tai täällä”).

Marisha Rasi-Koskisen Valheet kertoo tarinoita ihmisistä, jotka eri tavoilla ja eri syistä valehtelevat elämäänsä. Henkilöiden elämät leikkaavat eri tapahtumissa tai esineissä; he ovat toistensa tarinoiden sivuhenkilöitä. Mukana on muun muassa näkevä sokea ja lapseton äiti. Yhteistä toisiinsa niveltyvien tarinoiden ihmisille on (yhtä tai kahta lukuun ottamatta) yksinäisyys. He ovat joko menettäneet heille tärkeät ihmiset tai heillä ei koskaan ole sellaisia ollutkaan.

Useimmat henkilöistä ovat eri tavoilla reppanoita, joille valheet ja puolitotuudet ovat selviytymisen väline muiden joukossa. Sosiaaliset suhteet ovat välineellisiä, ja ne perustuvat joko kauppaan tai heikkouksista hyötymiseen. Kukin heistä on yksinäinen omalla tavallaan.

Kirjan henkilöt asuvat suuressa rannikkokaupungissa. Todellinen Suomen kaupunki se ei ole, sillä siellä on keskusasemalla risteäviä metrolinjoja, joita Suomessa ei ole. Siellä on kuitenkin huvipuisto, näkötorni, joki ja kukkula. Kaupunki betoniviidakoksi, jossa eläminen vaatii turvallisten ja turvattomien paikkojen tunnistamista. Jatkuvasti sataa. Vuodenaika on syksy tai kevät, koska lapset ovat vielä koulussa, mutta maa on jo sulanut.

Kirjan tarina on liian monipolvinen tässä kerrottavaksi. Se rakentuu episodeista, joiden aikajärjestys poikkeaa kronologiasta ja kertoo osin samoja tarinoita eri henkilöiden näkökulmista. Tarinan sijasta keskityn sen yksinäisiin. Yksi henkilöistä, sokeutta teeskentelevä nainen, on ikääntynyt ja varakas leskirouva Linda, joka aikoinaan vei toiselta naiselta (Elsebethiltä) hänen miehensä Johanneksen. Hän sai rakkausliittonsa sivutuotteena miehen pojan Antonin, aikuisen hulttiomiehen, joka Johanneksen kuoleman jälkeen(kin) teki naisen elämästä helvettiä.

”Pelkään joka ikisenä päivänä ja joka ikisenä yönä. Mutta keltä voisin anoa apua. Kenelle voisin soittaa ja ketä pyytää luokseni. Ystävät ovat kadonneet kauan sitten, nuoruuteen, mikäli sellaista koskaan olikaan. Minulla ei ole muuta keinoa kuin kutsua luokseni kaikki tuntemattomat, joiden voin kuvitella olevan vähemmän vaarallisia kuin Anton.”

Vaarattomaksi kelpaavat verenpainemittaajat ja kulkukauppiaat. Kaikki he varastavat sokeaksi luulemaltaan Lindalta. ”Yksinäisyys on vaarallisempaa kuin osasin aavistaakaan.”

Yksi näistä vähemmän vaarallisista on asunnoton mies. Hänen pärjää hyödyntämällä ikääntyvien vanhusten yksinäisyyttä tarjoamalla palveluja valeyhtiön ”Ystävä & Poika” nimiin. Toimintaideana on hankkiutua vanhuksen lähipiiriin ja myydä hänelle sosiaalista suhdetta. Yksinäisyyden markkinat hän kartoittaa kulkemalla ovelta ovelle myymässä pölyimureita ja tauluja. Yksinäisimpiä hän sitten lähestyy Ystävän & Pojan nimissä:

”Ystävä & Poika herättää henkiin mykistyneen puhelimen. Lähettää joulukortin sille joka ei saa enää muita kuin pankin tai seurakunnan seniorityön valmiiksi painettuja onnentoivotuksia. Taluttaa yksinäisen läheiseen puistoon ruokkimaan lintuja, kahlaa läpi valokuvakansiot, lukee ääneen päivän lehdet, lämmittää ruuan, hoitaa ostokset, tamppaa matot ja juttelee. Ystävä & Poika on ystävä yksinäiselle, poika lastensa hylkäämälle.”

Lapsensa hukanneille vanhuksille hän on poika, ystävänsä menettäneille ystävä. Hän kuuntelee ja auttaa. Ja kun luottamus on rakentunut, mies varastaa vanhusten pankkitiedot ja luottokortit ja tyhjentää heidän tilinsä. Lindan tapauksessa tapahtumat etenevät samoin. Mies käyttää häntä hyväkseen ja kohtelee häntä kuin sokeaa kohdellaan – ja Linda näkee kaiken.

Antonin elämä ei ole koskaan noussut omille jaloilleen. Aikuisena hän elätti itsensä väärentämällä lääkäri-isänsä Johanneksen reseptejä, joilla hän hankki huumaavia lääkkeitä edelleen myytäväksi. Syystä tai toisesta tuo yli kolmikymppiseksi kotona asunut, nyt keski-ikää lähestyvä mies haluaa suojella teini-ikäistä tyttöä nimeltään Nikki. Anton rakastuu Nikkiin ja alkaa maksaa tämän menoja, jotta tytön ei tarvitsisi varastaa. Tyttö kuitenkin käyttää Antonin suojeluhalua hyväkseen. Lopulta ”kaupungin puhtaudesta” huolehtivat Nikki ja hänen luokkakaverinsa pahoinpitelevät Antonin – ”Pilleriäijän” – ja työntävät kanavaan, johon hän hukkuu. Lasten elämä menee sekaisin.

Yhtään onnellisempi ei ole I Vain nimisen henkilön kohtalo. Hänen sukupuolensa jää epäselväksi. Hän on aikaisemmin tehnyt töitä kanslistina ja on tarinan aikaan kaupassa asettelemassa tavaroita hyllyyn. Molemmat ammatit viittaavat naiseen ja kaupassa hän kuuntelee naisten juoruilua. Hänen suosikkijuomansa on kamomillatee, mikä myös viittaa naiseuteen. Toisaalta harva nainen asuu neljäkymmenvuotiaana alivuokralaisena viidentoista neliön huoneessa, mutta sitä ei ole mahdotonta kuvitella tapahtuvaksi sivuun jääneelle miehelle. Hän saattaa olla toisaalla kirjassa esiteltävä, pienen katulapsen äidiksi itsensä kuvitteleva nainen – tai sitten hän ihan oikeasti on tuon lapsen äiti.

Tässä kirjassa mikään ei ole aivan varmaa. Kanslistin työn hän jätti, koska ”viisitoista vuotta paperien siirtelyä ja yksinäisyyttä riitti minulle.” Kaupan myyjänä hän rakastuu asiakkaaseen. Hänen tunteittensa kohteena on sama nuori mies, joka päätyy myöhemmin Lindalle yksinäisen ystäväksi. I Vain tekee kaikkensa päästäkseen hänen lähelleen. Hän jopa lavastaa miehen myymälävarkaaksi saadakseen selville tämän nimen. Lopputulos on katastrofi. Kaiken kaikkiaan kirjan kertomukset eivät tyhjene näihin kertomuksiin, mutta kertovat kirjan luonteesta. Siinä mitään ei ole itsestään selvää tai varmaa. Ihmiset ajelehtivat toistensa luokse ja toistensa luota. Tapahtumat liittyvät toisiinsa tai ovat liittymättä, niin kuin elämässä yleensäkin on. Tässäkin mielessä kaikki kerrottu näyttää ja tuntuu uskottavalta elämältä.

Hallitsematonta yksinäisyyttä

Kirjoittanut: Juho Saari

Yksi yhteiskuntatieteiden ja sosiaalilainsäädännön kummallisimmista käsitteistä on ”elämänhallinta”. Ensisilmäyksellä ja intuitiivisesti käsitteellä on selvä merkitys. Se viittaa kykyyn tehdä valintoja. Tarkemmassa tarkastelussa se kuitenkin osoittautuu hankalaksi. Se voi viitata hyvinkin kurinalaiseen elämään, jossa pullansyönti on elämänhallinnallinen ongelma. Tai sitten elämänhallinnan rimaa lasketaan kunnolla, ja tuolla käsitteellä viitataan erilaisten addiktioiden tai riippuvuuksien (vaikutus)valtaan ihmisten elämässä.

Tarja Leinosen Espooseen sijoittuvan ”Punahilkat” –kirjassa yksinäisyys kytkeytyy elämänhallinnan ongelmiin viimeksi mainitussa mielessä. Tämä yhden hengen pienkustantamon julkaisema kirja sisältää noin 140 sivuun kudotun tarinan, joka on yhtä sirpaleinen kuin siihen kirjoitettujen ihmisten elämä. 

Sen keskeiset ihmiset ovat eri tavoilla poissa tasapainosta, ja he ajelehtivat ja heittelehtivät paikasta toiseen. Heillä on päihde-, nettiseksi- ja peliaddiktioita, ylivelkaantumista ja tavoitteettomuutta. Elämä on palasina siellä täällä.

Useimmat, jolleivat kaikki kirjan henkilöt, ovat elämässään yksinäisiä ja selvää on, että heidän ongelmansa ovat pohjimmiltaan yksinäisyyden aiheuttamia. He täyttävät mielensä ja elämänsä tyhjää tilaa viinalla, pelaamisella tai netillä. He myös kytkeytyvät toisiinsa satunnaisten suhteiden ja kohtaamisten kautta.

Kirjan ydinpariskunnan muodostavat ensimmäistä lastaan odottava Hanna ja hänen vartijana työskentelevä miehensä Jaakko. Molemmat ovat lähtökohtaisesti ”kunnon ihmisiä”, mutta kummassakin heissä on jotakin rikki. Hanna on teologiksi itsensä kouluttanut toipuva alkoholisti, jonka elämä on päivittäistä kamppailua addiktiota vastaan ja jonka elämässä on ehtinyt sumuisina vuosina tapahtua kaikenlaista. Hän on löytänyt tukea AA-kerhosta, johon sijoittuvat tapahtumat muodostavat merkittävän osan kirjan tarinasta.

Jaakon elämää varjostaa puolestaan nettiseksiriippuvuus, joka tyhjentää hänen luottokorttinsa ja etäännyttää häntä rakastamastaan puolisosta. Jaakko ei myöskään ole oikein jaksanut opiskella, vaan jäänyt vähän kuin jumittamaan vartijan hommiin. Pariskunta on vähän epäsuhtainen, mutta kuitenkin aidosti toisistaan välittävä. 

Jaakon nettisuhde on yksi AA-kerhossa käyvistä naisista, joka elättää itsensä poseeraamalla netissä ja myymällä itseään. Netissä on myös Jaakon työkaveri, isokokoinen Janne Matero. Hän perustaa valeprofiilin menestyvästä miehestä Facebookiin ja rakentaa häneltä puuttuvia ihmissuhteita tämän kautta. Yksi hänen vikittelemistään naisista on myös AA:ssa: ja hänelläkin on valeprofiili Facebookissa.

Heidän elämänsä nivoutuu yhteen muiden yksinäisten kanssa. Näitä ovat muun muassa elämästä sivuun jäänyt uskonnollinen ikämies Eino ja hänen naapurinsa, kypsään keski-ikään ehtinyt terveydenhoitaja Saara sekä jälkimmäisen erilaisista päihde- ja huumeongelmista kärsivä Jimmy.

Heistä Saara on rakentanut elämäänsä yksinhuoltajana, kunnes peliriippuvuudet ja lapsen ongelmat ovat vieneet häneltä mielenrauhan ja omaisuuden perintösaarta lukuun ottamatta. Saara tapailee Einoa, jolta hän myös aluksi lainaa ja myöhemmin varastaa rahaa pelaamista rahoittaakseen. Eino puolestaan hakee turvaa helluntaisyhteisön kadulla laulavasta ”konnakuorosta”. Siellä hänellä on jonkinlainen paikka ja asema: kuorolaiset pitävät hänestä huolta, kun hän tulee satunnaisena ohikulkijana pahoinpidellyksi ja Jannen pelastamaksi. 

Raskain kolhu Saaran elämässä on ollut hänen poikansa Jimmyn ennen kirjan tapahtumia tapahtunut itsemurha. Jimmyn elämä on mennyt raiteiltaan vanhempien eron ja isän kuoleman myötä. Koulussa hänellä on ollut yksi kaveri – Janne Matero – mutta muuten hän ollut yksin: tukea hän ei ole saanut opettajaltakaan. Aikuistumisen myötä elämään tulevat huumeet ja hän päätyy myymään itseään. Hannan naapurissa asuva Saara menettää vaiheittain mielensä hallinnan. Perintösaarella Jimmy tappaa itsensä; ja saarta uhkaa realisointi Saaran taloudellisen tilanteen takia.

Saara päätyy lopulta täyttämään elämänsä tyhjyyttä kaappaamalla Hannan ja Jaakon vastasyntyneen lapsen, joka korvaa hänelle (hänen mielestään) edesmennyttä Jimmyä. Lapsen katoaminen murtaa Hannaa ja Jaakkoa. 

Muuten realistiseen kerrontaan pyrkivään kirjaan on leivottu sisään fantasiaelementtejä, joiden paikka ja tarkoitus jäävät hiukan epäselväksi. Ihmiseltä toiselle kulkee puhuva koira Belle, joka tarjoaa tukea ja turvaa ihmisten siirtyessä toisiin ulottuvuuksiin, minkä jälkeen on aika siirtyä seuraavan ihmisen luokse. Muiden koirien tavoin se on jonkinlainen taivaallisen olennon lähettämän enkelin ja lemmikin sekasotku toimeenpanemassa omaa missiotaan. Belle tuo lohtua Jimmylle, Einolle ja Jaakolle ja lopulta auttaa löytämään Hannan ja Jaakon lapsen. 

Sen(kin) välityksellä kirjan loppuun tulee iloa ja toivoa. Myös muuten palaset alkavat loksahdella paikalleen. Kaikkiaan ”Punahilkat” on ihmisten kudelma, jossa monet kysymykset jäävät vastaamatta ja kohtalot kertomatta ja toisille annetaan varsin erikoinen selitys. Yksinäisyystutkimuksen kannalta katsottuna se puolustaa paikkaansa huono-osaisten yksinäisyyden kuvauksena. Se myös onnistuu sitomaan kuvauksen urbaaniin Espooseen poikkeuksellisen elävällä tavalla kohdentamalla huomionsa yksittäisiin aikaa ja paikkaa havainnollistaviin asioihin. Siinä haisee espoolainen yksinäisyys.

Pintaan nousevaa yksinäisyyttä

Kirjoittanut: Juho Saari

Aina ei elämä mene niin kuin sen on suunnitellut. Paula Hahtolan Aita on kertomus yhdestä toiveiden ja odotusten vastaisesta elämänkulusta. Sen päähenkilö on Suomesta aikoinaan Saksaan muuttanut Linnea.  Hänen liittonsa saksalaiseni insinöörin Dieterin kanssa on päätynyt eroon Linnean aloitteesta.

Alun huuman jälkeen liitto oli muuttunut tyhjäksi. Pariskunta ei enää puhunut eikä elänyt. Heidän yhteinen lapsensa Toti on jollakin tavalla hidas, mitä Dieter ei pystynyt käsittelemään. Kun poika oli yrittänyt tehdä itseään isälleen tykö, mies oli vetäytynyt ja loukannut. Suhteet muihin ihmisiin olivat muodollisia. Talon ovesta ei kulkenut juuri muut kuin miehen vanhemmat. Oleminen tyhjentyi, kylmeni ja lopulta jäätyi.

Liitosta jää jäljelle vuosien eroriidan ja oikeudenkäyntien jälkeen porvaristalo ja takaisin Suomeen muuttanut poika. Linnea elää yksin ja yksinäistyy entisestään. Elämän muodostaa hyvin hoidettu puutarha ja satunnaiset työkeikat sairaanhoitajana. Harmauteen tuo väriä erosta muutaman vuoden viiveellä alkanut kahdeksanvuotinen salasuhde naapurissa asuvan pariskunnan miehen Henryn kanssa. Heitä yhdistää talojen yhteinen aita. 

He löytävät aikaa yhteiselle yölle tai matkalle parin kolmen kuukauden väliin.  Kirjan alussa Linnea on repäissyt itsensä irti tuostakin suhteesta.

Kaikkiaan Linnean elämä on eläkkeen ja muutaman hänen yksinäisyytensä aistivan naapurin varassa.  Näin ei voi loputtomasti jatkua. Hän vuokraa talonsa pois talveksi nuorelle parille ja muuttaa asumaan rauhalliseen muutaman huoneen hotelliin miettiäkseen elämänsä sisältöä.  Lukuun ottamatta arjen rutiineita Linnean elämä on niin eleetöntä, että sattuu.

Saksalainen muodollisuus, kaikenpuolinen varovaisuus puheissa ja teoissa ja yksityiskohtiin paneutuminen ovat sitä todellisuutta, johon Linnea on juurtunut.

Yksinäisyys nousee pintaan aina kun liike pysähtyy. Esimerkiksi kun hotellissa ei ole viikonloppuisin arkea rakenteistavaa illallista, hän lähtee ulos syömään ” vaikka en tiennyt mitään kolkompaa kuin istua yksin ravintolassa”. Samalla tavalla hän täyttää myös muuta tyhjää aikaa erilaisilla harrastuksilla ja Suomenmatkoilla, joilla hän sienestää ja kerää marjoja. Hotellia pitää ikääntyä pariskunta Anita ja William, minkä ohella siellä oleskelee välillä Williamin rampa veli Martin. Molemmat ovat pappeja ja papin poikia. 

Tilaan ja oloon tuo jonkinlaista jännitettä se, että Anita on Williamin entinen morsian, mutta vuosikymmenten katkeruus hoidetaan saksalaisella asenteella. Väliin Williamin vikkelät sormet ehtivät koskemaan myös Linneaa, mutta ihmisten välisistä sidoksista vahvin alkaa rakentua Linnean ja Martinin välille.

Kahden elämää kokeneen ihmisen lähentyminen on kunnioittavaa ja korrektia. Pariskunta ei pääse teitittelystä irti. Kirja on niin hidas, että sen lukemiseksi täytyy hidastaa omaa mieltä. Jokainen sana punnitaan ja teko arvioidaan. Luottamus rakentuu asia kerrallaan.

He kertovat suhteistaan, tyhjyydestään, syyllisyyksistään. Samalla he täyttävät toistensa tyhjyyttä:
”Onko niin, kysyin, että arvokkainta, mitä ihminen voi antaa toiselle, on aika.
Linnea hyvä, älkää kysykö minulta, Martin vastasi. Sitä paitsi, hän jatkoi, yksinäisyyteen tottuu, vaikka nuorena se on ikävää.”

Kirjan lopussa alkaa olla viitteitä siitä, että näiden kahden yksinäinen aika saattaa olla ohitse. Kaikkiaan kirja on hienovarainen kuvaus aikuisen tai ikääntyvän ihmisen hauraudesta ja harkinnasta, olemisesta ja tekemisestä, joka kytkeytyy puutarhan pensaisiin ja mereltä tulevan tuulen tuoksuihin. Omassa hitaudessaan se on toivoa täynnä, vaikka mikään ei ole viimeiselläkään sivulla varmaa.

Olemattoman yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari
Viime aikoina suomalaisessa julkisessa keskustelussa on usein sivuttu Kallen kohtaloa. Kalle on HDL:n VAMOS-nuorten palvelussa mukana oleva nuori, joka on elämänsä aikana käyttänyt toistasataa kertaa kuntien tai muiden toimijoiden palveluja ilman sen suurempaa menestystä. Hanna-Riikka Kuisman kirjan Sydänvarjo päähenkilö Kerttu on Kallen naispuolinen vastine. Hänen lapsuutensa oli hajanainen, isä kuoli ja äiti tuli hulluksi, Kerttu joutui lastensuojelulaitokseen. Koulussa hän oli kiusattu ja ulkopuolinen. Lopulta myös Kertun mielenterveys järkkyi. 

 Viisitoista vuotta myöhemmin hän summaa aikuiselämäänsä seuraavasti: ”Mitä sen jälkeen? Vaihtuvia terapeutteja, vaihtuvia kaupunkimaisemia. Kouluja, opistoja, baarikierroksia, yhdentekeviä poikia tai miehiä, kertakäyttökavereita. Ei yhtään ystävää, ei yhtään kotia. Odotuksia, pettymyksiä, lopulta ei edes niitä, pelkkää harmaata ja liejua.” 

Tämän lisäksi kaksi itsemurhayritystä, työttömyyttä ja osattomuutta sekä kolari, jonka seurauksena häneltä poistettiin kohtu ja samalla mahdollisuus äitiyteen. Kertun ainoa vahvuus on hänen viehättävä ulkonäkönsä, jonka hän vaiheittain tiedostaa – miehet ovat asian toki tajunneet, mikä osaltaan selittää hänen elämänsä satunnaishuorana. Hän oli itselleen olematon ja muille näkymätön yksinäinen, jolla ei ole paikkaa kasvun ja työllisyyden Suomessa.

Kirjan tarinan kohdehenkilö on Susanna, joka on pinnalta katsoen kaikkea sitä, mitä Kerttu haluaisi olla: kaunis, menestyvä, perheellinen, hyväntuoksuinen ja huolella hoidettu. ”Ärsyttävän täydellinen, kaikkivoipa ja kokonaisvaltainen.” Susanna tuntuisi arvojensa puolesta sopivan kokoomusnuorten kellokkaiden keskuuteen. Hänelle menestys ja sen näyttäminen on tärkeää, onnistuminen asenteesta kiinni, ja kaiken sortin epäonnistujat esteenä ja kustannuksena oleva oheistuotetta ja kuraa. 

Susanna on aktiivinen toimija vapaan suunnan seurakunnassa yhdessä miehensä Markon kanssa. Marko on entinen hormoneita käyttänyt kehonrakentaja, joka rakentaa menestyksekästä uraa myyntimiehenä. Myös hänen elämänsä rakentuu ulkoisten meriittien varaan. Marko pitää myös miehistä ja harrastaa satunnaisia suhteita samalla kun ylläpitää rooliaan perheenpäänä.

Kirjan alussa kaupan kassalla työskentelevä Kerttu kohtaa asiakkaanaan Susannan, huumaantuu naisen olemuksesta ja alkaa stalkata häntä. Kerttu alkaa käydä samalla kuntosalilla, jotta voi nähdä naisen alasti ja katsoa hänen kehoaan ja elämäänsä. Hän alkaa seurailla naista kaduilla ja kokee olevansa Susannan varjo, ”sen pimeä puoli”. Samalla hän on Susannalle näkymätön, eri luokkaa ja ryhmää, joka ei ansaitse sen tarkempaa huomiota. 

Vähän samalla asialla on kirjan toinen varjoisten katujen kulkija nimeltään Anton. Hän on aikoinaan ollut lupaava kirjailija, joka on päätynyt suhteeseen Susannan kanssa. Sittemmin kirjallinen tuotanto on hiipunut viinanjuonnin ja rietastelun vetäessä puoleensa. Myös Susanna oli ajallaan lähtenyt. Jäljelle on jäänyt yksinäinen kulkija, joka yllättäen kohtaa Susannan uudelleen. Vanhat muistot saavat hänet liikkeelle pimeinä öinä.

Muutaman mutkan jälkeen kaksi stalkkaria päätyvät kumpikin omaa polkuaan samalla asialle kurkistelemaan Susannan ja Markon ikkunoiden takaa. He näkevät toisensa ja tiedostavat tilanteen. Kertun mieleen nousee ajatus, joka kertoo koko kirjan perusasetelmasta paljon: ”ja karmiva ajatus, entä jos meitä oli enemmän kuin kaksi, jos kuningattarella oli meitä kyttääjiä, vaanijoita, paarialuokan ihailijakaartia, rumia syrjäytyneitä eli näkymättömiä ihmisiä kokonainen lauma?” 

Lopulta he päätyvät Susannan ja Markon asuntoon ja toistensa luokse.

Yksinäisyyskirjana Kuisman Sydänvarjo sijoittuu huono-osaisuuskertomusten ryhmään. Sen henkilöt ovat toki kärjistettyjä ja tyypiteltyjä, mutta elävältä tuntuvia. Kaikkiaan se on todenmakuinen tarina maailman varjoissa kulkevista ihmistä, jotka rakentavat elämänsä edellytyksiä pienistä palasista.