Sisälsi yksinäisyyttä - Juhon ja Jaanan loppusanat

Sovimme Juhon kanssa, että kirjoitamme osaltamme loppusanat tämän projektimme päätteeksi. Tosin tässähän on vielä kirjoihin perustuvan artikkelin kirjoitus edessä.

Aion jatkaa teemakohtaista kirjallisuusbloggausta itsekseni, leppoisalla aikataululla. Aiheen valitsin jo kauan sitten: ruotsinsuomalaisuus, siirtolaisuus, Ruotsiin kotoutuminen ja kotoutumatta jääminen. 

Kun sain Juhon loppusanat, päätinkin sijoittaa omani hänen tekstinsä sekaan. Lupaa kysymättä :)
Tekstissä minun värini ja fonttini ovat tätä mallia kuin nämä alkusanat - toivottavasti tästä minä-minä-sekamelskasta saa selvän. Juhon teksti on perusmustaa.

Sisältää yksinäisyyttä -blogin loppusanat - Jaana Huhta & Juho Saari

Tutustuin Jaanaan naamakirjassa, joka alkoi toistuvasti tarjota häntä minulle kaveriksi.Sen logiikassa yhdistävänä tekijänä oli sukunimi, sillä äitini oli omaa sukua Huhta ja minulla oli paljon sillä nimellä sukulaisia kavereissani. Kun sitten Huhdilla oli valmisteilla kesäksi 2013 sukukokous, otin sen varjolla yhteyttä Jaanaan, joka muutenkin vaikutti ja näytti mielenkiintoiselta ihmiseltä.

En arvosta Facebookia ammatillisessa mielessä kovinkaan korkealle. Käytän Facebookia lähinnä omien ajatusteni ja eri aiheiden puntarointiin, yleiseen keskusteluun ja kuulumistasoiseen sanailuun. Mutta Facebookista on kuitenkin tullut elämääni paljon uusia projekteja - kuten yksinäisyyskirjat - ja ystäviä - kuten Juho - niin että en koskaan siirry palvelun mollaajien rintamalinjaan :D

Kun Juho lähestyi Huhta-nimen alkulähteitä udellen, olin alkuun oikeasti ihan varma, että olemme samaa sukua. Mutta...

Emme olleet ainakaan samaa sukuhaaraa, vaikka pohojalaisia olimmekin. Toisaalta muutaman mutkan jälkeen huomasimme kanssakulkijuutta, joka loi perustan tälle projektille.  

Sukukeskustelu on hyvä päänavaaja, sillä sillä pääsee myös kiinni sukunsa menneisyyteen, vaiheisiin ja arkoihinkin asioihin. Niiden kautta itse siirryn luontevasti keskustelemaan kirjoista ja niiden tärkeydestä elämässäni, kirjoittamisesta ja yksinäisyydestä, etenkin kun

Meissä molemmissa oli sekä syvällä sisällämme yksinäisyyttä ja turvattomuutta että myös yhteiskunnallista kiinnostusta. Hanke myös sopi oman elämäni projektisalkkuun. Netti mahdollisti sen vääntämisen omissa nurkissa ja omalla ajalla. Sen aikana taisimme nähdä korkeintaan kolme tai neljä kertaa, joista

ensimmäisellä kerralla huvituin, kun Juho kysyi minulta: "Tiedätkö kuka olen?" 

Ymmärsin niin, että Juholle oli mukavaa vaihtelua testata työskentelyä sellaisen henkilön kanssa, jolla ei ollut hänestä mitään ennakko-oletuksia, eikä kokemusta opettajana, tutkijana tai muutenkaan ihmisenä. Alusta alkaen puhuin ja kirjoitin kaikista asioista suoraan, mitä ajattelin, vaikka itselläni ei olekaan yksinäisyystutkimus-substanssipuolesta niin mitään kokemusta. Taisin välillä väittää vastaan kovastikin mm. termin huono-osaisuus käyttökelpoisuudesta.

Eipä minulla ole kokemusta myöskään kirjallisuusanalyysistä. Luotin kuitenkin siihen, että vähintään saan blogin pystyyn ja sen alkusanat kirjoitettua. 

Hanke itsessään perustui erilaisten osaamisten yhdistelemiseen. Jaana pitää lukemisesta, tietää kuinka kirjoittaa ytimekkäitä blogitekstejä ja hän osaa innostaa itsensä erilaisiin hankkeisiin. Hän on myös kirjoittanut blogeja aikaisemminkin.

Minua oli puolestaan jo pidemmän aikaa kiinnostanut selvittää myös yksinäisyyden kulttuurisia representaatioita ja sen takia olin pyytänyt Kysy kirjastonhoitaja-palvelusta listaa yksinäisyyskirjoista. Kun sain listan meiliini, niin tilasin itselleni heti ensimmäisen yksinäisyyskirjan Kejosen Toisenlainen Elämä.

Olin myös hakenut aiheesta kiinnostunutta opiskelijaa tai tutkijaa, mutta en ollut löytänyt. Jaana kiinnostui, mikä oli sekä hämmästyttävää että mutkatonta. Ehkä aihetta opiskelleen kirjabloggaukset olisivat hyvinkin erinäköisiä kuin omani, mutta otin tämän enemmänkin kirjalover- kuin tutkijantehtävänä. Projektimme jälkeen Juho tokko ajattelee innostumistani enää hämmästyneenä - tällainen tehtävähän on minulle kuin mato ongenkoukussa.

Hän halusi aloittaa bloggaamisen uudestaan ja aihe sopi. Kaikki tämä tapahtui ilman sen suurempaa dramatiikkaa. Joskus asiat vaan loksahtelee paikalleen. Myöskään myöhemmin emme ole saaneet riitaa aikaiseksi, mikä johtunee siitä, että mä taidan olla normaalia vähemmän dramaattinen tyyppi. Enkä myöskään suutu pikkuasioista :D


Olemme yrittäneet pitää yllä kolmen-neljän blogauksen kuukausitahtia ja kirjoittaa vuorotahtiin. Blogin historia osoittaa, että olemme suurin piirtein siihen kyenneet. Se kertoo myös siitä, että olemme molemmat priorisoineet hanketta riittävästi muiden tekemisten ohessa.

Aihe on kaiketi ollut molemmille tärkeä tai sitten emme vaan ole kehdanneet pettää toistemme luottamusta. Mielestäni myös se, että tiesin koko ajan tämän projektin alku- ja päätepisteen ja tavoitteet, lisäsi motivaatiotani. Suurimmat ongelmat kohtasin, kun kirjastossa minulle puhuneet kirjat eivät olletkaan yksinäisyyskirjoja, vaan ne houkuttelivat ihan muilla keinoilla. Olin siis välillä ilman y-kirjaa.

Ilman verkkoyhteiskuntaa meillä ei olisi ollut mediaa, jonka kautta olisimme tämän hankkeen voineet kytkeä muihin puuhiimme. Blogitaivas tarjosi siihen soveliaan välineen. Alun perin oli kaiketi ajatus, että Jaana lukee ja kirjoittaa, mutta jossakin vaiheessa aloin hivuttautua myös kirjoittajaksi. Elämäni ensimmäinen blogaus oli tämän sarjan kolmas. Kyllä yllätyin siitä, että professorismiehelle oli niinkin jännittävää kirjoittaa ensimmäinen blogikirjoituksensa!

Jälkeenpäin ajatellen teksti oli vähän räpellys, mutta huomaan oppineeni matkalla niiden kirjoittamisesta. Blogi itse oli koko ajan Jaanan omaisuutta ja minä kävin siinä kylässä. Kuvaavaa on, että Jaana muokkasi minun tekstini, mutta hoiti omat tekstinsä itsenäisesti. Hän myös valitsi sen kuvat.  Juho kirjoitti kuitenkin lähes suoraan julkaisukelpoista settiä.

Ennen tätä hanketta en ollut lukenut omaksi ilokseni kirjoja vuosiin. Se olisi vaatinut motivoitumista ja sitoutumista, mitä minulla ei ole ollut. Kun vapaata aikaa on ollut, olen lukenut tietokirjoja. Näiden kirjojen kytkeytyminen minun muuhun yksinäisyysharrastuksiini motivoi ja sitoutti. Se oli minulle rentouttava kokemus. Jos jotakin, tarvitsen sellaisia.

Minä taas löysin jälleen bloggaamisen riemun. Lisäksi saamamme palaute oli todella positiivista, ajatuksia herättävää, syvällistä, niin että humanisti minussa valtasi suuren palan menetettyä osaansa takaisin. Ilahduttavaa.

Hankkeen myötä opin uutta sekä kanssakulkijastani että yksinäisyydestä(ni). Molemmat olivat iloisia asioita. Lisäksi kirjojen kanssa seurustelussa on puolensa. Niiden tarinat resonoivat ja havainnollistavat ilmiötä omalla ainutlaatuisella tavallaan. Samalla oppii ymmärtämään sekä kirjoittamista prosessina että tarinan kertomisen taitoa.  Keski-ikäinen mies voisi käyttää aikansa huonomminkin.

Kuten blogiprofiilissani ennustin, muokkaudun tämän projektin myötä. Aistin nykyään kaikella tavalla yksinäisyyttä herkemmillä antureilla: kirjoissa, muissa ihmisissä, FB-statuksissa, itsessänikin. Samalla opin sen, kuinka tärkeä asia yksinäisyys on - kuinka sen mitta-asteikko onkaan moninainen ja yksilöllinen. 

Kiitos Juho! Tämä on ollut  valoisa ja ilahduttava matka yksinäisyyksien sisältöihin ja ytimiin.
Lisäksi olen iloinen siitä, Juho on pyytänyt minua mukaan seuraavaankin yksinäisyyttä tutkailevaan projektiin, joka alkaa aikanaan.

Kiitos kaikille lukijoille ja kommentoijille <3
Jaana

Suhteetonta yksinäisyyttä

Kirjoittanut: Juho Saari

Olen viime aikoina ollut mukana tutkimushankkeessa, jossa tarkastellaan vertaistuen, hyvinvoinnin ja Internetin vuorovaikutusta. Senkin vuoksi oli iloinen asia lukea Sami Parkkisen kirja Self Help, jonka kehyskertomus liittyy samaan teemaan.  Sen sisältö on kuitenkin muualla.

Kirja kertoo kahdesta sisaruksesta ja heidän miehistään ja isästään.  Mervi ja Hannu ovat pienessä pitäjässä asuva uusperhe, jonka ytimen muodostaa Mervi ja hänen teini-ikäinen tyttärensä Rosa. Rosa on sulkeutunut huoneeseensa, silpoo itseään ja elää Internetissä muiden samankaltaisten nuorten kanssa suunnitellen itsemurhaansa.

Rosa kaipaa hänet hylännyttä biologista isäänsä, jolle hän kirjoittaa kirjeitä – ja joihin isä ei koskaan vastaa. Lopulta Rosa soittaa isälleen saadakseen selvyyden. Isä ei kuitenkaan kykene keskustelemaan.

Mervi on huolissaan itsetuhoisesta tyttärestään, minkä vuoksi hän on jäänyt pois opettajan työstään.

Vaimonsa ulos heittämäksi tullut ja sitten Mervin kanssa suhteen rakentanut Hannu kääntää käyttöohjeita suomeksi, mutta haaveilee kaunokirjallisuuden kääntämisestä.  Kynnys on korkea, sillä ”pettymykset olivat vieneet uskalluksen”. Hän on linnoittautunut kellariin ja lopettanut yhteiselon Mervin kanssa. Rosa ja Hannu eivät tule toimeen.

Perheen jo muutenkin kaoottinen arki sotkeutuu lisää, kun Mervin isosisko Jannika soittaa ja kertoo kodissaan tapahtuneen vesivahingon ja pyytää päästä lääkärimiehensä Ykin kanssa asumaan remontin ajaksi. 

Myös tämä pariskunta on rikki. Ykillä on (ollut) suhde ja Jannikalla on lisäksi omat ongelmansa mielenterveytensä ja lapsettomuuden kanssa.  

Jannika rukoilee mieheltään läheisyyttä, joka sitä säätelemällä pitää perheessä valtaa. Heidän elämäänsä varjostaa myös se, että Yki ura ei ollut edennyt niin kuin hän oli toivonut. Hän oli jättänyt työnsä terveyskeskuksessa ja perustanut Internet-pohjaista itseapua antavan Self-Help-Centerin (palvelun hintana 55 euroa yhteydenotto).

Bisnes ei kuitenkaan kannata ja firma on menossa konkurssiin.  Ratkaisuksi haetaan sisarusten isältä Williamilta lainaa. Naisten isä on omalla tavallaan erakoitunut. Hän on asunut 25 vuotta kotiapulaisen kanssa.

Pariskunnat lähtevät kylään. Lainaa ei tule ja kaikki kärjistyy. Hannu yrittää lähteä ja pääseekin ovesta ulos ja yrittää toteuttaa unelmansa – mutta epäonnistuu, menettää senkin mitä oli työelämässä saavuttanut ja palaa lopulta takaisin Mervin hakemana.

Ihmiset osoittavat todellisen karvansa. Huonoimmat kortit saa Yki. Elämäänsä kynsin ja hampain hallinneen Ykin saavutukseksi jää orgasmi ilman siemensyöksyä. Kaikki muu hänen elämässään alkaa hajota. Jäljelle jää vain elämä:

”Yksinäinen sellainen. Vaimoa hänellä ei enää ollut, lapsia ei ollut eikä tulisi. Toisaalta se tarkoitti sitä, ettei hänestä jäisi tähän maailmaan jälkeäkään. Mutta toisaalta se oli myös vapautta, hän ajatteli. Se oli oltava vapautta.”

Viimeinen lause kertoo, että johonkin on tartuttava, kun kaikki menee. Olkoon se sitten ”vapaus”.
Lopussa sankareiksi nousevat Rosa ja Hannu, jotka pitävät paketin jotenkin kasassa. Kukaan ei tästä tule onnelliseksi, mutta jotenkin selviydytään.  Mervissä, Rosassa ja Hannussa alkaa olla perheen aineksia.

Yksinäisyyden kannalta kirjan ytimessä on se, kuinka nämä viisi ihmistä rakentavat keskinäiset suhteensa. Siinä on Jaanan ja minun artikkelin kannalta monta mielenkiintoista kuvausta.   Yksinäisyystutkimuksessa on esimerkiksi pohdittu ihmisten positionaalisuuden ja näkyvyyden merkitystä. Parkkinen sanoo saman paremmin:

”Kellekään ei merkinnyt enää mikään muu yhtään mitään kuin se, tulemmeko me nähdyiksi muiden silmissä juuri sellaisina kuin me ehdottomasti vaadimme tulla nähdyiksi, sillä jos tulemme mielestämme nähdyiksi väärin, olemme epäonnistuneet ja maailmamme luhistuu.”

Elämme siis rooleissamme, joiden olemassaolo perustuu siihen, että oma rakentamamme minuutemme ja toisten havainnoima minuus sopivat yhteen.  Hän myös tiedostaa Yksin yhdessä-ilmiön hienosti:

”Meillä ei ole mitään muuta sidettä toisiimme kuin yksinäisyyden pelko, ja ilman sitä pelkoa me olisimme täydellisiä petoja. Me unelmoimme toistemme jättämisestä ja riippumattomuudesta, ja näistä unelmista syntyvä syyllisyys saa meidät rukoilemaan anteeksiantoa öiden hitaasti tappavassa yksinäisyydestä.”.

Ja myös yksinäisen miehen sielunmaisema avautuu kohtauksessa, jossa Hannu hakee suomalaiseen perinnäistapaan helpotusta kapakasta:

” … silmissä pyöri kaleidoskooppi, jonka nimi on yksinäisyyteen eristäytyneen suomalaisen miehen tunne-elämä. Tässä samaisessa tunnetilassa oli lähdetty kiikkuun, koskeen, kostamaan ja murhaamaan, otettu lopputilejä ja avioeroja, pantu talot ja tilat korttipottiin mutta menty myös uhmakkaasti naimisiin.”.

Jaanan Huhdan blogissa tähän mennessä esitellyistä kirjoista Parkkisen kirja sitoutuu tiukimmin yhteiskunnalliseen muutokseen. Siinä yhdistyvät perherakenteiden muutos, selviytymiseen liittyvät haasteet, parisuhteiden sisällön muutos, ikääntyminen ja työelämän muutos. Se on hieno ajankuva suomalaisesta yhteiskunnasta, jossa ”kaikki se mikä on näyttänyt kiinteältä katoaa taivaan tuuliin” (kuten Marx sen aikoinaan ilmaisi).

Kun yksinäisyys on normaalia ihmisyyttä

Reko Lundánin Ilman suuria suruja päättää oman kirjabloggariurani Sisältää yksinäisyyttä -blogissa. Tämän jälkeen julkaistaan vielä yksi Juho Saaren teksti ja yhteiset loppusanat. Tavoitteenamme on kirjoittaa yksinäisyyskirjoista artikkeli Kulttuurintutkimuslehteen.

Lundánista kirjoittaessa ei voi olla mainitsematta sitä, että hän on jo kuollut. Olin vuosia sitten kuuntelemassa Rekoa Työterveyspäivillä. "Tuossa edessäni lavalla seisoo onnellinen mies", ajattelin. Luovan taiteilijan rento vallattomuus pirskahteli takapenkkiin saakka. Nyttemmin Lundánista ei voi kirjoittaa linkittämättä hänen vaimonsa koskettavaan yksinäisyys- ja surukirjoitukseen Hesarissa.

Hanna ja Ripa

Ilman suuria suruja alkoi vakuuttavasti ja naulitsevasti. Huomasin hakeutuvani illalla pikkukakkosen jälkeen iltatoimiin ja lukumodeen. Kyseessä on suurten ikäluokkien tarina, joka kuljettaa Rinteen sukua läpi historian vuosikymmenten. Tarina on itsessään kiinnostava. Valitettavasti kerronta - tai jokin sen tyylissä, syvyydessä ja tarkkuudessa - lässähtää alun jälkeen tasolle "ihan mukiinmenevä".

Hannan ja Ripan kaksilapsinen avioliitto oli päättynyt, ja lapset muuttivat isänsä luokse karulle varuskunta-alueelle. Hyvin nuorena pariutunut ja lapsensa tehnyt Hanna taas lähti jahtaamaan kadotettua nuoruuttaan opiskelujen ja juhlimisen pariin.

Alkuasetelma alkaa kuitenkin murentua nopeasti, kun liikunnallinen, päätöksentekokykyinen ja vahvalta vaikuttanut Hanna alkoholisoituu ja  menettää otteen elämästään. Lapsena äitinsä menettänyt huolehtija ei pysty lopulta enää huolehtimaan itsestäänkään. Suhde omiin lapsiin säilyy, mutta kääntyy päälaelleen.

Hannan ex-miehen, Liisan ja Akin isän, tarina kulkee nousujohtoisemmin. Avioliittoonsa kevyesti suhtautunut Ripa ottaa erokauhistuksen lievennyttyä sotilasmaisesti vastuun lapsistaan, ja hän hoitaa myöhemmin myös uuden vaimonsa vakavien mielenterveysongelmien raunioittaman uusperheensä - jos ei nyt aivan pystyyn niin ainakin auttavasti jaloilleen.

Aki ja Liisa

Hannan ja Ripan lapset valikoituvat mielestäni kirjan varsinaisiksi päähenkilöiksi. Vaikka vanhempien avioero  ja elämänhallinnan puutteellisuudet aiheuttivat monenlaista lieveilmiötä heidän kotioloihinsa, niin eivät nämä lapset kuitenkaan perustavanlaatuisesti eläneet kurjuudessa tai kärsimyksessä - kun asian laitaa peilaa omaan aikaansa. Välittäminen muista ja yhteisöllinen huolenpito näkyvät elämismallissa aikaan 1980 aivan eri tavalla kuin 2000-luvulla.

Kirjan takakannessa luvataan vivahteikasta kuvausta Akin ja Liisan yksinäisyydestä, kasvusta ja yrityksestä päästä selville itsestään. Mutta eivätkö yksinäisyys, kasvu ja yritys päästä selville itsestään ole aivan normaaleja vaiheita ja tuntemuksia meidän jokaisen kasvutarinassa? Jos ei tunne koskaan yksinäisyyttä, voiko tuntea tarvetta hakeutua ihmisseuraankaan.

Lundán ei päästä lukijaa kovin tutuiksi edes Akin tai Liisan kanssa. Kirjan yksinäisin henkilö oli varmasti Hanna, joka suri etäisyyttä lapsiinsa sekä oman lapsuutensa menetyksiä.

Nyt kun pääsin bloggauksessani näin pitkälle, joudun toteamaan, että mielestäni yksinäisyys ei kuitenkaan ole etenkään lapsilla siinä määrin ongelma tai elämääohjaava sävy, että voisin valita tätä kirjaa mukaan yksinäisyyskirjaksi - vaikka takakansi siihen ohjasi. En esimerkiksi pysty poimimaan lainausta tai kohtaa, joka kuvaisi yksinäisyyttä jotenkin tiivistäen: surua ja ikävää kylläkin löytyy.

Nyt täytyy neuvotella Juhon kanssa siitä, luenko jonkun korvaavan kirjan. Mielessäni on jo aiemin lukemani Marko Kilven Elävien kirjoihin, josta on nyt tehty elokuva 8-pallo.

Sen tavallisen tarinan yksinäisyys

Kirjoittanut Juho Saari:

Ihmisten hyvinvoinnin kannalta on tärkeää kiinnittyä emotionaalisesti useisiin avaruuksiin (spaces) samanaikaisesti. Näitä avaruuksia ovat esimerkiksi koti, parisuhde, lapset tai vanhemmat ja työpaikka. Kun nämä elämää tukevat ja rajoittavat sidokset alkavat hapertua tai kadota, ihminen on joko hauraimmillaan tai vahvimmillaan.

Avioero on tämänkaltainen hetki.

Annamari Marttisen viides kirja Ero kertoo eroaan läpikäyvän naisen tarinan. Sen päähenkilö Ellen eroaa Kimmosta, jonka kanssa he ovat eläneet ulkoapäin katsottuna unelmaliittoa kahdenkymmenen vuoden ajan. Kimmo on ns. hyvä mies, joka hoitaa miehen paikkaa.

Ellen ja Kimmo ovat menneet naimisiin vastoin vanhempiensa tahtoa, mutta monella tapaa onnistuneet, hankkineet vakaan taloudellisen aseman, omakotitalon ja kolme lasta. Kuitenkin kun rakkaus loppuu, parin on aika erota.

Erossa hajoaa parisuhde, omakotitalo ja perhe sekä Ellen ja ehkä Kimmokin - joskin hänen tunteistaan kerrotaan vähemmän. Tilalle tulee asunto kerrostalosta ja epäonnistumisen tunne. Ellen kadehtii omakotitalojen perheitä, kuten arvelee ohikulkijoiden aikaisemmin kadehtineen heitä.

Kirjan osien nimet – Pelko, Yksinäisyys, Syyllisyys, Viha, Rakkaus, Halu, Vapaus – kertovat avioerotutkimuksista tutut eroprosessin vaiheet. Pitkän erovaiheen jälkeen tulee yksinäisyys ja syyllisyys perheen hajottamisesta sekä Fisherin erokurssi, jonka osanottajien kertomukset ja puheet muodostavat tärkeän osan kirjasta.

Sen jälkeen on aika vihata ja rakastaa exää, hänen tekojaan ja tekemättä jättämisiään sekä tuntea mustasukkaisuutta hänen satunnaisista hoidoistaan.

Uusi elämä alkaa vaiheittain, ja sen kuluessa Ellenin alusvaatteet muuttuvat seksikkäämmiksi ja hänen sänkyynsä päätyy mies toisensa jälkeen. Erotutkimuksen käsitteillä nuo miehet ovat laastareita, jotka kelpaavat seksiin, mutta jotka laitetaan kotiin aamuyöstä. Vähitellen Ellenin alkaa olla rakentaa vakavampia suhteita eli Uusia onneja, joita ei helpolla löydy, vaikka Ellen kulkee treffeiltä toiselle.

Sopivat miehet eivät halua sitoutua.

Yksinäisyyskirjallisuuden kannalta tärkein on yksinäisyydeksi nimetty jakso, joskin yksinäisyys valuu sekä sitä edeltäviin että sen jälkeisiin lukuihin. Kuten muutamassa muussa kirjassa aikaisemmin tässä blogissa (Lundán ja Lähde), yksinäisyys tiivistyy sänkyyn. Suhde alkaa loppua, kun Kimmo ei enää tule yhteiseen sänkyyn.

Väliin sohvalle päätyy Ellen. Hänelle ”sohva on maailman yksinäisin ja lohduttomin paikka nukkua, jos viereisessä huoneessa on parisänky”

Suuteleminen loppui ennen Kimmon sohvalle muuttamista, ja vähitellen loppui seksikin. Ellen jättää makuuhuoneen oven ensin auki, sitten raolleen ja lopulta hän laittaa sen kiinni. Lopulta asunnossa asuu kaksi toisilleen vierasta ihmistä. Kimmon poismuuton jälkeen ensimmäinen korvattava esine on yhteinen parisänky. Uudessa sängyssä on huono nukkua, mutta ”yksinäisyys yksin ei ollut mitään verrattuna yksinäisyyteen kaksin.” 

Ellenin ikävä jatkuu eronkin jälkeen. Kimmon ohella hän ikävoi lapsiaan niinä viikkoina, jolloin he ovat Kimmolla. Eron jälkeenkin riidat jatkuvat, jokaisesta lapsiin liittyvästä asiasta saadaan riitaa aikaiseksi. Mustasukkaisuuskin vaivaa. Ellenin elämää alkaa kuitenkin korjata eroseminaari, ystävät ja Elleniin tulevien miesten virta, jotka kerta kerralla pyyhkivät pois Kimmon muistoa. 

Kirjan lopussa erotunnelmat alkavat olla ohitse.

Kaikkiaan kirjana Marttisen kirja dokumentoi tarkasti eroon liittyvät tunnelmat. Se on kuin etnografinen tutkielma. Yksinäisyystutkimuksen kannalta se kuvailee elämäntilanneyksinäisyyttä. Se on kipeä kokemus, mutta yksinäisyydestä ei tule identiteetti. Elämässä on murros, se menee ylös ja alas, mutta jatkuu sen jälkeen. 

Eron herättämä yksinäisyys

Luin iäisyyden Anu Silfverbergin kirjaa Kung Po. Välillä tunsin lukevani tarinaa ilman loppua, joutuvani kirjan maailmassa aikalukkoon. Sivuja riitti, ja fonttikin oli kummallinen. Voiko tästä blogatakaan ytimekkäästi?

Kung Po on Silfverbergin esikoiskirja, eikä missään nimessä huono kirja. Tämä kirja ei vain päässyt ansaitsemaansa lukemisympäristöön arjessani. Se olisi vaatinut taustakseen kiireettömyyttä, hiljaisuutta, yksinoloa - vaikka keskustan kahvilassa tai autiolla majakkasaarella.

Teksti on filosofiointiin taipuvaista, analysoivaa, huomioiden luettelointia. Nelikymppisen pariskunnan Reiman ja Reetan vuosia kestäneen liiton päättyminen käynnistää molemmilla sisäänäpäinkäpertymisvaiheen, jossa aistit terävöityvät ja herkistyvät menneisyyden ja nykyisyyden havaintojen merkityksellistämiseen. Tulevaisuutta ei vielä oikein ole.

Ympärillä  kulkeva tarina on sivuseikka etenkin Reiman päänsisäisessä tuskankäsittelyssä.

Reima

Kun Reeta hylkää Reiman, näyttää Reimalle käyvän niin kuin yksinäisille eromiehille nyt vain tapaa käymään: alkuun he piinaavat exäänsä, juopottelevat, menettävät työnsä, katkeroituvat, yksinäistyvät ja lopulta erakoituvat ja unohtuvat.

Reima oli jo Reetan kanssa yhteen muuttettuaan hylännyt vanhat poikamiesaikaiset haihatteluun taipuvaiset kaverinsa. Sosiaalinen elämä siirtyi Reetan kaveripiiriin, jossa Reima kyllä osasi panna parastaan. Reetan rinnalla hän kuitenkin sai elämänvakauden ja rauhan panostaa melko menestyksekkäästikin omaan lehtimiesuraansa.

Ulkopuolisen silmin voisi luulla, että mikäli Reeta ja Reima olisivat pitkin yhteiselämäänsä keskustelleet edes puolesta niistä aiheista, joita he sitten eron jälkeen itsekseen niin tarkasti märehtivät, niin eron olisi voinut välttää tai ainakin suhdetta pitkittää. Mutta Reetan peruskaipuuseen tehdä elämässään uusia valintoja en osaisi kuvitella vanhan - tai tarinan myötä muuttuneen uudenkaan - Reiman vastaavan.
 
Reeta

Kirja kuljettaa mukanaan Reetan, Reiman versiota supistetumman, näkemyksen pariskunnan yhteiselosta ja erosta. Takakannessa kysytään, kumman näkemys todellisuudesta on oikea. Mielestäni kysymys on tyhmä, sillä molempien näkemykset ovat omat todellisuutensa ja totuutensa. Enemmän itseäni kummastutti se, kuinka myötätuntoni kallistui niinkin helposti Reetan puolelle. Ymmärsin täysin, miksi mitta Reimaa tuli täyteen.

Reetan perustelut erolle olivat selkeät ja vankat, eikä hän lähtenyt lätkimään hetken mielijohteesta.

Jättäjän lisätaakkana olivat syyllisyys, huoli toisen siipienkantokyvystä ja oman päätöksen perustelujen pitävyys ja todistusvoima. Jättäjän selviytymisvalmiudet ovat ainakin sen verran kunnossa, että irtiotto onnistuu. Nalli kalliolla saattaa joutua keräämään koko survivalpaletin nollasta sataan - kuten Reima.

Abdi ja Maiju

Laittomasti maassa oleskeleva turvapaikaton Abdi ja 18-vuotias irtolaisen oloinen Maiju muuttavat erinäisten episodien saattelemana asumaan vastaeronneen ja erakoitumisessaan hyvään vauhtiin päässeen Reiman luokse. Abdi on yhtä sulkeutunut ja mielensä vanki kuin Maiju on (näennäisen) avonainen ja vapaa.

Näiden kolmen eriparisen yksinäisen yhteiselämästä löytyy mielestäni kirjan heräteanti: kuinka usein päästämme näin likiluoksemme ja lähellemme muita kuin yhteiskunnallisella asteikolla hyväksyttyjä, odotuksiin vastaavia ja perinteisiä ihmissuhdetyyppejä.

Lukiessani mietinkin, onko olemassa sellaisia yhdessäasumisen ja -olemisen muotoja, joita emme ole koskaan tulleet ajatelleeksikaan siksi, että omassa asunnossa asuminen mielletään niin privaatiksi, rikkomattomaksi ja pyhäksi kotirauhaisaksi ja toisaalta talonkirjalliseksi ja rekisteröitäväksi tukiavaruudelliseksi toiminnaksi, ettei sen valtaa ymmärrä murtaa edes pahojen vaikeuksien vastaantullessa.
 
Kirjankin kimppakolmiosta syntyi jotakin osiensa summaa suurempaa, jopa yhteiskunnallisella tasolla vaikuttavaa. Sen verran voin raottaa makuuhuoneiden ovia että paljastan: näiden henkilöiden välillä ei ollut seksisuhdetta.

Yksinäisyys

Ensimmäisten lukujen aikana ajattelin, että "taas näitä cityihmisten ruikutustarinoita, joissa ihmisten suurin ongelma on se, ettei heillä ole muita ongelmia, kuin liikaa aikaa miettiä, mitä ongelmia heillä nyt olisikaan." Kun on tarpeeksi oman päänsä pyörteissä, niin varmasti kuka tahansa tuntee olonsa yksinäiseksi.

Mutta kun etenin, niin ymmärsin, että kirja kuvaakin tarkasti uskottavaa pohdintaprosessia ja tunnetulvintaa ihmisen mielessä, jossa hän itse, ajatuksineen ja tuntemuksineen on tietenkin maailmansa polttopisteessa ja keskiössä.

Kuinka oivallista Reimalta olikaan Abdia tarkkaillessaan havaita, ettei "kaikkien ovien sulkeminen välttämättä ole viisasta, mutta se voi olla ratkaisuista houkuttelevin. Ei pidä läheskään aina paikkansa, että taakseen jättämänsä löytää lopulta edestään. Sitä saattaa raahata perässään, raahata kuin valtavaa möhkälettä jonka ainoana ihmisenä näkee - eikä sellaista yksinäisyyttä ole toista."

Kirja päästi lukijansa syvään vain Reiman ja Reetan yksinäisyyteen, vaikka sekä Abdi että Maiju olivat yhtä lailla yksinäisiä kulkijoita vailla kiintopisteitä ja tavoitteita. Kirja oli kuitenkin jokaisen oma kehityskertomus: viimeisillä sivuilla niin Abdin, Maijun kuin Reimankin lopputilanne oli varmasti lähtötasoaan parempi. Mutta entäpä Reetan?
_____
Lopuksi haluan lisätä, että pidin tästä kirjasta, mutta en pitänyt sen lukemisesta. Ainutlaatuinen kokemus.

Yhteisen vuoteen yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari

Kristiina Lähteen esikoiskirja ”Joku on nukkunut vuoteessani” kertoo parisuhteen hapertumisen haurastuttamista ihmisistä. Kirjan liepeeseen tuo hetki on kuvattu seuraavasti:  ”paljastuu, että kaikki saatamme kärsiä suunnattomasta yksinäisyydestä. Erityisesti silloin kun olemme yhdessä.”


Tästä ”yksin yhdessä”-tyyppistä yksinäisyyttä (ks.esim. Juslinin kirja tässä blogissa) käsittelevästä kirjasta ei tarvitse hakea yksinäisyyttä rivien välistä. Se kirjoitetaan auki useimmilla sivuilla. Kysymys on: kuinka vähään voi parisuhteessa tyytyä ja kuinka paljon parisuhteelta voi vaatia, kun lavasteet ovat kunnossa?

Kirjan ytimessä on Rosan hämmennys siitä, että hän ei tunne lainkaan puolisoaan. Hänen luonaan asuu mies nimeltään Onni, josta hän ei tiedä mitään ja jonka kanssa hänellä ei ole muuta yhteistä kuin satunnainen seksi ja koira. ”Läheisin on kaikkein etäisintä”.

Rosan elämää kuormittaa vanhempien aikoinaan tapahtuneen avioeron lisäksi isän dementia ja läheisen itsemurha. Hän on eristäytynyt ystävistään. Samankaltaisessa tilanteessa on kirjan toinen keskeinen hahmo Laura, jonka mies on kadonnut ensin henkisesti ja sitten fyysisesti ja joka kärsii lapsettomuudesta.

Kummassakin tapauksessa ytimessä on ”hautavajoaman syvyinen yksinäisyys parisuhdelavasteissa”.
Nykyaikaisena kaupunkilaisnaisena Rosa medikalisoi ja juridisoi tapahtumat ja kääntyy vuorollaan lääkärin ja poliisin sekä lopulta yksityisetsivän puoleen selvittääkseen, kuka hänen miehensä on.

Avuksi hän saa sairaslomaa ja poliisilaitoksen parisuhdeväkivallan ennaltaehkäisymonisteen. Televisiosta hän huomaa, että hänen miehensä Onni on meteorologi. Kodin tutkiminen taas kertoi Rosalle, että mies on mittausfriikki, joka kvantifioi itsestään kaiken minkä voi.

Laura puolestaan on yrittänyt saada miehestään edes yhden kunnollisen lauseen päivässä tai edes jonkin merkin siitä, että mies on ihan oikeasti hänestä tai hänen puheestaan kiinnostunut. Laura ei saanut vastakaikua, vaan depression ja syömishäiriön ja hänen elämänsä kaventui kunnes sitä ei enää oikeastaan ollut, vaan kulki päivästä toiseen ”automaattiohjauksella” liikkuvana koneena.  Kymmenen vuotta oli tyhjää:
elämä alkaa vasta suhteen päättymisen jälkeen.

Mutta sitten alkaa valaistua:

”Vasta kun hän alkoi voida hyvin, hän ymmärsi, miten pohjalla hän oli käynyt, ja miten pelottavan helposti hän oli unohtanut, millaista on elää kun on aivan tavallinen olo – se olo, jota suuri osa ihmisistä kaiken aikaa pitää itsestään selvänä.”

Hän löytää uusia harrastuksia, kuten kasvien istuttamisen sinnetänne ihmisten iloksi,  ja elämänaiheita. Ja tutustuu myös Rosaan.

Onni yhdistää nämä kaksi naista. Miten, sitä ei voi kertoa juonta paljastamatta. Joka tapauksessa Onni yrittää ymmärtää sekä Rosaa että hänen vaatimuksiaan ja toivomuksiaan ja lisäksi täyttää paikkansa työelämässä. Kumpikin rooli edellyttää tunnetyötä eikä hän ole kummassakaan parhaimmillaan. Rosan tarpeisiin hän yrittää vastaa ostamalla seksilelun ja alaisiaan irtisanoessaan hän heittää vitsin. Ei mene ihan putkeen. On aika lähteä eri suuntiin.

Kaikkiaan tässä monikerroksisessa kirjassa on monta tulokulmaa. Se on yhteiskunnallinen kertomus siitä, kuinkatavallisten, elämässään pärjäävien ihmisten parisuhteiden tyhjyyteen ei saa yhteiskunnan apua ennen kuin kaikki on menossa rikki. Huonot parisuhteet syövät myös muut ihmissuhteet, kun yhdessä yksinäiset ihmiset eristäytyvät myös muista ihmisistä.

Samalla se kertoo siitä, kuinka parisuhteelta vaaditaan enemmän. Se ei ole enää yksinomaan seiniä ja lattioita, jotka täytetään yhdessä selviytyvillä ihmisillä; se on myös emotionaalinen sidos jonka loppuun kuluminen on syy suhteen lopettamiselle.

Oman tien yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari

Tutkijoista on joskus sanottu, että he kirjoittavat saman kirjan yhä uudestaan, mutta hiukan eri näkökulmasta.

Kun katselee taaksejääneitä omia opuksia, niin voi todeta että tuossa ajatuksessa on minun osaltani ainakin jonkin verran perusteluja, sen verran paljon toisiinsa kytkeytyneitä teemoja olen kaivellut. Samaa kaiketi voi sanoa kirjailijoista. Esimerkiksi Kari Hotakaisen kirjojen ihmisissä on aina usein samankaltaista juurevuutta ja miehenkuvaa. He ovat myös usein toisen ihmisen lähelle hamuavia tai päätyviä yksinäisiä ihmisiä.

Näin myös Hotakaisen Iisakin kirkossa, joka on takakantensa mukaan ”syväsukellus yksinäisen mutta toimeliaan ihmisen maailmaan”. Kuten monet muutkin aikaisempien tämän blogin yksinäiset, kirjan päähenkilö Kuitunen on menettänyt pala palalta itselleen tärkeät ihmiset ja asiat. Hänen puolisonsa, elämänsä kivijalka Kyllikki on kuollut ja hän on vuosien mittaan etääntynyt nyt 40-vuotiaasta pojastaan Pekasta. Aivoverenvuoto vie sitten muistin.

Jäljelle on jäänyt yksinäinen vanha mies, jonka voimat alkavat hiipua. Kirja alkaa tuosta hetkestä, joka pakottaa Kuitusen miettimään elämänsä asiat uusiksi. Kuten kirjan yksi avainlauseista sen ytimen tiivistää: ”Maailmasta tuli minulle tärkeä, koska kohta sitä ei enää olisi.”

Siitä eteenpäin se on tarina siitä, kuinka isä yrittää rakentaa yhteyden ensin muistiinsa ja sitten ainoaan poikaansa.

Heidän välillään on kuitenkin monta muuria. Yksi tärkeimmistä on pojan uskonnollisuus, jonka isä on halunnut pojastaan kitkeä jo ennen aivoinfarktia. Venäjällä kirkon kupoleja työkseen kultaava, elämässään monella tavalla aikaisemmin epäonnistunut Pekka oli puolustautunut uskonnollisuuttaan tapa-ateisti-isäänsä vastaan väittämällä, että uskominen on vaikeaa, mutta uskomatta oleminen on helppoa.

Pojan mukaan suomalaiset olivat henkilökohtaistaneet yhteisölliset asiat. Siitä löytyykin sitten silta yksinäisyyteen:

”Kaikki Suomessa on henkilökohtaista, siksi Suomessa on niin paljon yksinäisyyttä.”

Hän ei ”jaksanut olla minä, joka asuu minäminä maassa” ilman elämän tarkoitusta.  Ratkaisu oli ollut sitten selvä: uskonnollinen jumalyhteisöllisyys, jonka ja jota hän löysi Venäjältä kirkonkupoleja kullatessaan.
Suurin este heidän välillään on kuitenkin se, että isän missiona on uskonnollisuuden kitkeminen pojastaan.  Saadakseen tahtonsa lävitse isä matkustaa Pietariin käännyttämään poikansa Raamatun ristiriitaisuuksiin pureutuvan saarnan avulla. Poika ennakoi tämän ja kirjoittaa kirjeen isälleen. Ennen kuin isä saa poikansa kirjeen, hänen terveytensä kuitenkin pettää. Muutaman mutkan jälkeen isä ja poika kohtaavat ja alkavat ratkoa yhdessä olemisen peruskysymyksiä.

Kaikkiaan kirja pysyy kasassa. Hotakainen myös kontekstoi tapahtumat ja pyrkii ottamaan kantaa maailmanmenoon ja sen muutokseen. Suomi ei ole tässä kertomuksessa se maailman paras maa, vaan paikka, jossa tehdään kokeita ihmisillä. Yksinäisyys ujuttautuu ihmisten ihon alle siinä määrin, ettei siitä tarvitse erikseen kirjoittaa.

Tosikko minussa tosin toteaa, että empiirisesti uskonnollisuus ei Suomessa vähennä yksinäisyyden kokemusta. Laskin sen: korrelaatio on .05 eikä se ole tilastollisesti merkittävä. Yksinäisyys ei myöskään ole Suomessa kansainvälisesti kovin yleistä.  Mutta ehkä Suomessa kaikki ovat enemmän tai vähemmän samaa sakkia, niin ettemme enää saa toisistamme selvää.