Pintaan nousevaa yksinäisyyttä

Kirjoittanut: Juho Saari

Aina ei elämä mene niin kuin sen on suunnitellut. Paula Hahtolan Aita on kertomus yhdestä toiveiden ja odotusten vastaisesta elämänkulusta. Sen päähenkilö on Suomesta aikoinaan Saksaan muuttanut Linnea.  Hänen liittonsa saksalaiseni insinöörin Dieterin kanssa on päätynyt eroon Linnean aloitteesta.

Alun huuman jälkeen liitto oli muuttunut tyhjäksi. Pariskunta ei enää puhunut eikä elänyt. Heidän yhteinen lapsensa Toti on jollakin tavalla hidas, mitä Dieter ei pystynyt käsittelemään. Kun poika oli yrittänyt tehdä itseään isälleen tykö, mies oli vetäytynyt ja loukannut. Suhteet muihin ihmisiin olivat muodollisia. Talon ovesta ei kulkenut juuri muut kuin miehen vanhemmat. Oleminen tyhjentyi, kylmeni ja lopulta jäätyi.

Liitosta jää jäljelle vuosien eroriidan ja oikeudenkäyntien jälkeen porvaristalo ja takaisin Suomeen muuttanut poika. Linnea elää yksin ja yksinäistyy entisestään. Elämän muodostaa hyvin hoidettu puutarha ja satunnaiset työkeikat sairaanhoitajana. Harmauteen tuo väriä erosta muutaman vuoden viiveellä alkanut kahdeksanvuotinen salasuhde naapurissa asuvan pariskunnan miehen Henryn kanssa. Heitä yhdistää talojen yhteinen aita. 

He löytävät aikaa yhteiselle yölle tai matkalle parin kolmen kuukauden väliin.  Kirjan alussa Linnea on repäissyt itsensä irti tuostakin suhteesta.

Kaikkiaan Linnean elämä on eläkkeen ja muutaman hänen yksinäisyytensä aistivan naapurin varassa.  Näin ei voi loputtomasti jatkua. Hän vuokraa talonsa pois talveksi nuorelle parille ja muuttaa asumaan rauhalliseen muutaman huoneen hotelliin miettiäkseen elämänsä sisältöä.  Lukuun ottamatta arjen rutiineita Linnean elämä on niin eleetöntä, että sattuu.

Saksalainen muodollisuus, kaikenpuolinen varovaisuus puheissa ja teoissa ja yksityiskohtiin paneutuminen ovat sitä todellisuutta, johon Linnea on juurtunut.

Yksinäisyys nousee pintaan aina kun liike pysähtyy. Esimerkiksi kun hotellissa ei ole viikonloppuisin arkea rakenteistavaa illallista, hän lähtee ulos syömään ” vaikka en tiennyt mitään kolkompaa kuin istua yksin ravintolassa”. Samalla tavalla hän täyttää myös muuta tyhjää aikaa erilaisilla harrastuksilla ja Suomenmatkoilla, joilla hän sienestää ja kerää marjoja. Hotellia pitää ikääntyä pariskunta Anita ja William, minkä ohella siellä oleskelee välillä Williamin rampa veli Martin. Molemmat ovat pappeja ja papin poikia. 

Tilaan ja oloon tuo jonkinlaista jännitettä se, että Anita on Williamin entinen morsian, mutta vuosikymmenten katkeruus hoidetaan saksalaisella asenteella. Väliin Williamin vikkelät sormet ehtivät koskemaan myös Linneaa, mutta ihmisten välisistä sidoksista vahvin alkaa rakentua Linnean ja Martinin välille.

Kahden elämää kokeneen ihmisen lähentyminen on kunnioittavaa ja korrektia. Pariskunta ei pääse teitittelystä irti. Kirja on niin hidas, että sen lukemiseksi täytyy hidastaa omaa mieltä. Jokainen sana punnitaan ja teko arvioidaan. Luottamus rakentuu asia kerrallaan.

He kertovat suhteistaan, tyhjyydestään, syyllisyyksistään. Samalla he täyttävät toistensa tyhjyyttä:
”Onko niin, kysyin, että arvokkainta, mitä ihminen voi antaa toiselle, on aika.
Linnea hyvä, älkää kysykö minulta, Martin vastasi. Sitä paitsi, hän jatkoi, yksinäisyyteen tottuu, vaikka nuorena se on ikävää.”

Kirjan lopussa alkaa olla viitteitä siitä, että näiden kahden yksinäinen aika saattaa olla ohitse. Kaikkiaan kirja on hienovarainen kuvaus aikuisen tai ikääntyvän ihmisen hauraudesta ja harkinnasta, olemisesta ja tekemisestä, joka kytkeytyy puutarhan pensaisiin ja mereltä tulevan tuulen tuoksuihin. Omassa hitaudessaan se on toivoa täynnä, vaikka mikään ei ole viimeiselläkään sivulla varmaa.