Ystäväyhteiskunnan yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari

Ihminen on harvemmin saari ilman sosiaalista yhteisöä tai laumaa, johon hän haluaa kuulua ja joka antaa hänelle tukea eri elämäntilanteissa. Historiallisesti tuen lähteet ovat muuttuneet.

Aikaisemmin sukulaisilla oli ratkaiseva rooli, nykyisin ystävien merkitys on voimakkaasti kasvanut. Hiukan kärjistäen voidaan sanoa, että olemme matkalla sukulaisyhteiskunnasta ystäväyhteiskuntaan.

Maria Peuran kirja Vedenaliset kertoo matkan kohti tuota yhteiskuntaa yhden henkilön elämän kautta. Sen ytimessä on lappilaisen Mirjan siirtymä lapsuuden agraariyhteiskunnan laumasta opiskeluaikojen urbaanin laumaan.

Hän elää lapsuutensa saareen eristäytyneiden kalastajavanhempien kanssa sukulaisyhteiskunnassa. Koulukin käydään kotona. Sukuun on kertynyt häpeää kannettavaksi. Niistä vähäisin ei ole Mirjan äidin saksalaistausta ja siihen liittyvä mummun häpeä. Myöskään viinan kiroilta ei perhe ole välttynyt ja vähän tuntuu olevan ongelmia myös uskonnon kanssa. Suku pitää kuitenkin yhtä.

Elämä rakentuu luonnon ehdoilla, mutta Mirjan kasvaessa muutos on vääjäämätön. Lahjakas lapsi päätyy Tampereelle. Siellä arktisen luonnon sijasta elämisen ehdot sanelee urbaani viidakko, jossa Mirja kulkee maihinnousukengät jalassa.

Alku on hankala. Kukaan ei puhu hänelle, eikä työtä löydy satunnaisia keikkoja lukuun ottamatta. Mirja ajelehtii paikasta toiseen ja kohtaa erilaisia kulkijoita asemalla tytärtään päivästä toiseen odottavasta vanhuksesta alakerran huoraan, joka suosii vain suomalaista.

Mirja tajuaa – ja se hänelle myös kerrotaan – olevansa kaupungin kauneimpia naisia.  Hän ei kuitenkaan löydä heimoaan tai paikkaansa. Hänen yksinäisyytensä syvenee ja ”jokainen yritys etsiä työtä ajoi Mirjan loiskuvaan humalatilaan tai makaamaan päiväkausiksi lakanattomalle vaahtomuovipatjalle.” 

Ratkaisu tulee yllättäen kulman takaa.  Äitinsä verenperintönä hän osaa saksan ja kielellisesti lahjakkaana päätyy yliopistolle kieliä lukemaan – ilman pääsykoetta. Yliopistolta löytyy hengenheimolainen Mirjan tueksi, mutta elämä ei ole sitä mitä hän haluaa. Muutkin nuoret ajelehtivat seksin ja mielenterveysongelmien kuvittamassa maisemassa. Ystävyyssuhteet kuitenkin tuovat elämään mielekkyyttä.

Lopulta opiskelijamaailmassa ulkopuoliseksi itsensä kokenut Mirja löytää uuden heimonsa hakeutumalla töihin maahanmuuttajien omistamaan baariin, jossa maahanmuuttajat viettävät aikaansa. Siitä muodostuu hänen ystäväyhteiskuntansa.

Mutta kotisaaren heimo ei halua luopua Mirjasta. Konflikti on väistämätön.

Säilyttääkseen uuden heimonsa Mirjan on ”pidettävä kiinni kaupungista, sen aivastuttavista parfyymeista, pöyhkeilevästä puhetavasta. Oli pidettävä kiinni uudesta laumasta, vietäväksi turvaksi yksi uuden lauman jäsen, iilimatona takerruttava siihen, kun kalastajavanhemmat alkavat kiskoa.”

Uuden lauman jäsenistä tärkeimmäksi turvan lähteeksi valikoituu humalaisten kokeilujen jälkeen Mustafa, casablancalainen maahanmuuttaja, joka oli kulkenut Marokosta Suomeen Cordelian, Anetten ja Sirpan sylien kautta. Mirjalle Mustafa  (ja muut heimoon kuuluvat maahanmuuttajat) oli se oikea, Mustafalle Mirja oli vastaus rukouksiin. ” Vielä ei ole vauvojen aika”, mutta katse on tiukasti eteenpäin ja tulevaisuuteen.

Mirvan yksinäisyys ei ole yhtä päällekäyvää ja aukipuhuttua kuin monissa muissa yksinäisyyskirjoissa. Y-sanaa ei itse asiassa montaa kertaa käytetä. Se kuitenkin on eräs niistä perusteemoista, joka kytkee kirjan osat ja jaksot yhteen ja josta eroon pääseminen liikuttaa Mirjaa.  Hänen kanssaan kulkenut lukija on iloinen.

Näkymättömän yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari

Kreetta Onkeli: Beige – Eroottinen kesä Helsingissä. Sammakko, Turku 2005, 127 sivua.

Eräs sosiaalitieteellisen tutkimuksen teema on yhteiskunnallisen position ja sosiaalisen näkyvyyden välinen yhteys. Sosiaalinen positio sosiaalisissa verkostoissa perustuu muiden ihmisten osoittamaan kiinnostavuuteen. Mitä kiinnostavammaksi henkilö osoittautuu, sitä näkyvämpi hän on muille ihmisille. 

Kiinnostuksen lähteeksi ei kuitenkaan enää riitä luokka-asema, statusasema tai valtasuhde. Sen ohella ihmisissä tulee olla toisia ihmisiä kiinnostavaa, vuorovaikutuksessa syntyvää ”emotionaalista energiaa”. Emotionaalisen energian alhaisuus puolestaan tekee läpinäkyväksi ja altistaa yksinäisyydelle.  

Kreetta Onkelin Beige kertoo Helsinkiin muuttavasta ”Hiekkakylän” lukionsa päättävästä tytöstä Vapusta, jonka tuottama emotionaalinen energia ei riitä tekemään häntä muille näkyväksi. Syytä tähän on useita. Hän on ylipainoinen ja keskimääräistä pidempi, koulussa keskimääräinen, sosiaalisilta taidoiltaan heikko ja liikuntatunneilla armovitosen oppilas. 

Muille lukiolaisille ja ihmisille näkymätön yksinäinen neitsyt, joka vanhojen tansseissa saa kavaljeerikseen opettajan.

Ammatinvalinnanohjaaja näkee hänessä vain hänen kokonsa ja suosittaa lääkäriksi haluavalle tytölle sairaala-apulaisen töitä, koska hän jaksaa nostella ”ylipainoisia sydänpotilaita”. Hänen isänsä aistii hänen yksinäisyytensä ja syyllistää tarkoittamattaan: ”miksei sinulla ole ketään kaveria”?, Siihen Vappu vastaa väistellen: on minulla kavereita, mutta ”minä haluan välillä olla yksin. Niin se on. Olla yksin.”

Kun ystäviä ei ole, Vappu elää mielikuvituselämää. Hän kuvittelee itselleen miehiä, jotka ovat ihania ja häntä varten, himokkaita ja haluavat juuri hän. Hän kiemurtelee himoissaan. Yksi eronnut mies – häntä kaksi kertaa vanhempi – on valmis makaamaan hänet, mutta siitä ei tule mitään. 

Mielikuvitusmaailmassa eläminen vahvistuu kun hän muuttaa Helsinkiin, jossa pääsee kirjastoon töihin. Miespuolisten työkavereiden hän ajattelee haluavan häntä ”tekemään seksiä”. Lähelle – hänen reviirilleen – tuleva mies saa hänet haluamaan: ”olin märkä tuulipuvun housuja myöten.”

Hän myös kuvittelee olevansa työpaikan seksiobjekti. Mitä hän ei ole.  Totuus valkenee hänelle vaiheittain, kun kukaan miehistä ei halua vietellä häntä, vaikka hän on  aktiivisesti tyrkyllä. Vappu tajuaa olevansa näkymätön:

”Olin hiljainen nainen. Hän jolla ei ollut sanottavaa. Olin vaiennut ulkoisesti ja sisäisesti.” (s. 111)”

Ja hän jatkaa itsensä pohdintaa:

”En päässyt irti itseni miettimisestä, kysymyksestä miksi minusta oli tullut niin hiljainen ja estynyt aikuinen. Vaikka en tahtonut pahaa toisille, epävarmuuteni sai ihmiset kavahtamaan. Ihminen ei saanut olla hiljainen. Eikä väritön. Syntini oli sekoittua taustaan.” (s. 114)

Kirjaa avainsanaa käyttäen hän oli beigenvärinen ihminen.  

  

Kaikkiaan Onkeli on kirjoittanut osuvan kuvauksen yksinäistyvästä ihmisestä, joka rakentaa muureja ympärilleen ja elää mielikuvituselämää. Pikku hiljaa hän omaksuu yksinäisen identiteetin ja se alkaa määrittää häntä. Samalla hän katoaa ihmisten silmistä ja mielistä.

Arvottoman yksinäisyys

Juho Saari kirjoitti tämän bloggauksen "kerta lopetuksen päälle". Taidan viheltää pelin auki siinä mielessä, että jos joskus luen yksinäisyyskirjan ja mielin blogata siitä, niin tämä paikka on edelleen auki.
___________________

Suomalaisen kirjallisuuden eräs perushahmoista on yksin erämaahan vaeltava mies, joka etsii siellä ja itseään ja elämänsä tarkoitusta sekä ajattelee viisaasti maailman menosta. Sama hahmo on kulkenut kirjallisuudessa jo pitkään. Veikko Huovisen (1927–2009) ”Havukka-ahon ajattelijan” (1952) Konsta Pylkkänen edustaa tässä katsannossa agraarista Suomea ja Arto Paasilinnan ”Jäniksen vuoden” (1975) toimittaja Kaarlo Vatanen peilaa teollistuvaa, mutta sielultaan vielä maaseudun tahtiin hengittävä Suomea.

Tuomas Kyrön nyt esiteltävässä kirjassa ”Kerjäläinen ja jänis” Romaniasta Suomeen päätynyt kerjäläinen Vatanescu hakee paikkaansa jälkiteollisessa EU-Suomessa yhdessä jänikseksi kutsutun kaninsa kanssa. Toisin kuin kahden edellä mainitun kirjan päähenkilöt, Vatanescu on julkilausutusti yksinäinen mies. Hän joutuu jättämään poikansa Miklosin Romaniaan ansaitakseen rahaa kerjäämällä. Vatanescua motivoi pojalle ostettavat nappulakengät.

Suomeen hänet tuo ”huume- ja ihmiskauppias, yksinäinen mies Jegor Kugar” jonka aikaisemmin seksin ja rahan täyttämä elämä on mennyt vauhdilla alamäkeen sen jälkeen, kun hänellä meni sukset ristiin pomonsa kanssa. Hänen tehtävänsä on organisoida kerjääminen ja kerätä siitä saatavat rahat sekä tilittää ne eteenpäin.

Suomessa kerjäläisen rooliin sovitettu Vatanescu jää oman itsensä varaan, kuten yksinkulkevat miehet jäävät 2000-luvun maailmassa. Sillä:

”Aikuisilla miehillä on arvoa niin kuin heillä on voimaa. … Heikko on sellainen ihmisrievun osa, josta ei ole ottamaan omaansa, sellaisen miehen osa, joka ei osaa tapella paikastaan, ei hallitse kieltä, pelimiehen elkeitä tai huumoria, joka pehmentää putoamisia.”

Vatanescu on kuvatun kaltainen arvoton mies, yksin maailmassa, yksinäinen elämässä, omasta mielestään tarpeeton. Kuten Vatasella aikoinaan, myös Vatanesculle pelastajaksi tulee jänis, jonka pelastamalla hän pelastaa myös itsensä, sillä ”minulla ei ole täällä ketään”.

Vatanescu nousee muiden kerjäläisten kanssa Kugaria vastaan ja joutuu pakenemaan. Pakomatkalla vastaan tulee paitsi kani myös suomalaisia ja aikaisemmin maahan muuttaneita laidasta laitaan: eräät heistä haluavat auttaa, toiset sulkevat oven hänen edessään, kolmannet antavat hänelle mahdollisuuden ensin lakanpoimijana ja sitten pimeän työn tekijänä ostoskeskuksen työmaalla Lapissa.

Hyvin alkanut rakennusurakka pysähtyy aktivistisen interventioon. Sen seurauksena Vatanescu on taas tyhjän päällä ja ottaa Kolarista junan etelään. Siellä hän kohtaa Sanna Pommakan, joka on myös elämän kolhima kulkija. Hänen itsetuntonsa on mankeloitu muutamaan otteeseen maanrakoon. Jäljelle on jäänyt päämäärää vailla oleva ajelehtija. Synkimmällä hetkellä hän katsoo päivät pitkät televisiota ja peilaa Kyrön sanoilla itseään seuraavasti:

”Kaikkien ihmisten kaikki ongelmat ovat ihmissuhdeongelmia. … Sannan ongelmat olivat vain hänen omia ongelmiaan. Yksinäisyys se varsinainen ongelma oli, siitä kumpusi kaikki. Sanna Pomakasta tuntui että hän oli syntynyt tänne yksin, hän eli täällä yksin ja yksin hän täältä lähtisi. Ja mitä merkitystä silloin on millään.”

Sanna on kuitenkin päässyt vähän jaloilleen ja aloittelee uraansa taikurina. Vatanescun ja hänen raiteensa kohtaavat junassa juuri kun Sanna on tullut pahemman kerran huijatuksi. Kaksi yksilöä muuttuu hetkeksi kaksiloksi. Sanna saa täyttymyksensä, mutta joutuu sitten jälleen omille teilleen.

Kirjan viimeisessä neljänneksessä Vatanescun tarina muuntaa muotoaan veijaritarinaksi, jossa hän ujuttautuu suomalaiseen politiikkaan ja asiat loksahtelevat paikalleen: monella tapaa se on verrattavissa Lasse Lehtisen ”Uskottuun mieheen” (1983) jossa sattumat nostavat tavallisen miehen kansakunnan huipulle.

Samaa uraa kulkee myös Vatanescu, joka satunnaisten kännykkäkuvien ja sosiaalisen median välityksellä on tietämättään noussut suomalaiseksi sankariksi. Lopulta vastaan tulevat myös Sanna ja Jegor Kugar, kumpikin omalla tavallaan. Yksinäisyys haihtuu ja sen tilalle tulee seesteinen tyytyväisyys.

”Kerjäläinen ja jänis” yhdistelee huumoria, huono-osaisuutta ja yksinäisyyttä tavalla, joita aikaisemmin ei ole vastaani tullut. Sen tarina on taitavasti rakennettu ja monella tapaa puhutteleva. Kirjan intertekstuaaliset lainat kytkevät sen kansakunnan kollektiiviseen muistiin. Toisin kuin useimmat muut yksinäisyyskirjat, sen laskee käsistään hyvillä mielin.

Sisälsi yksinäisyyttä - Juhon ja Jaanan loppusanat

Sovimme Juhon kanssa, että kirjoitamme osaltamme loppusanat tämän projektimme päätteeksi. Tosin tässähän on vielä kirjoihin perustuvan artikkelin kirjoitus edessä.

Aion jatkaa teemakohtaista kirjallisuusbloggausta itsekseni, leppoisalla aikataululla. Aiheen valitsin jo kauan sitten: ruotsinsuomalaisuus, siirtolaisuus, Ruotsiin kotoutuminen ja kotoutumatta jääminen. 

Kun sain Juhon loppusanat, päätinkin sijoittaa omani hänen tekstinsä sekaan. Lupaa kysymättä :)
Tekstissä minun värini ja fonttini ovat tätä mallia kuin nämä alkusanat - toivottavasti tästä minä-minä-sekamelskasta saa selvän. Juhon teksti on perusmustaa.

Sisältää yksinäisyyttä -blogin loppusanat - Jaana Huhta & Juho Saari

Tutustuin Jaanaan naamakirjassa, joka alkoi toistuvasti tarjota häntä minulle kaveriksi.Sen logiikassa yhdistävänä tekijänä oli sukunimi, sillä äitini oli omaa sukua Huhta ja minulla oli paljon sillä nimellä sukulaisia kavereissani. Kun sitten Huhdilla oli valmisteilla kesäksi 2013 sukukokous, otin sen varjolla yhteyttä Jaanaan, joka muutenkin vaikutti ja näytti mielenkiintoiselta ihmiseltä.

En arvosta Facebookia ammatillisessa mielessä kovinkaan korkealle. Käytän Facebookia lähinnä omien ajatusteni ja eri aiheiden puntarointiin, yleiseen keskusteluun ja kuulumistasoiseen sanailuun. Mutta Facebookista on kuitenkin tullut elämääni paljon uusia projekteja - kuten yksinäisyyskirjat - ja ystäviä - kuten Juho - niin että en koskaan siirry palvelun mollaajien rintamalinjaan :D

Kun Juho lähestyi Huhta-nimen alkulähteitä udellen, olin alkuun oikeasti ihan varma, että olemme samaa sukua. Mutta...

Emme olleet ainakaan samaa sukuhaaraa, vaikka pohojalaisia olimmekin. Toisaalta muutaman mutkan jälkeen huomasimme kanssakulkijuutta, joka loi perustan tälle projektille.  

Sukukeskustelu on hyvä päänavaaja, sillä sillä pääsee myös kiinni sukunsa menneisyyteen, vaiheisiin ja arkoihinkin asioihin. Niiden kautta itse siirryn luontevasti keskustelemaan kirjoista ja niiden tärkeydestä elämässäni, kirjoittamisesta ja yksinäisyydestä, etenkin kun

Meissä molemmissa oli sekä syvällä sisällämme yksinäisyyttä ja turvattomuutta että myös yhteiskunnallista kiinnostusta. Hanke myös sopi oman elämäni projektisalkkuun. Netti mahdollisti sen vääntämisen omissa nurkissa ja omalla ajalla. Sen aikana taisimme nähdä korkeintaan kolme tai neljä kertaa, joista

ensimmäisellä kerralla huvituin, kun Juho kysyi minulta: "Tiedätkö kuka olen?" 

Ymmärsin niin, että Juholle oli mukavaa vaihtelua testata työskentelyä sellaisen henkilön kanssa, jolla ei ollut hänestä mitään ennakko-oletuksia, eikä kokemusta opettajana, tutkijana tai muutenkaan ihmisenä. Alusta alkaen puhuin ja kirjoitin kaikista asioista suoraan, mitä ajattelin, vaikka itselläni ei olekaan yksinäisyystutkimus-substanssipuolesta niin mitään kokemusta. Taisin välillä väittää vastaan kovastikin mm. termin huono-osaisuus käyttökelpoisuudesta.

Eipä minulla ole kokemusta myöskään kirjallisuusanalyysistä. Luotin kuitenkin siihen, että vähintään saan blogin pystyyn ja sen alkusanat kirjoitettua. 

Hanke itsessään perustui erilaisten osaamisten yhdistelemiseen. Jaana pitää lukemisesta, tietää kuinka kirjoittaa ytimekkäitä blogitekstejä ja hän osaa innostaa itsensä erilaisiin hankkeisiin. Hän on myös kirjoittanut blogeja aikaisemminkin.

Minua oli puolestaan jo pidemmän aikaa kiinnostanut selvittää myös yksinäisyyden kulttuurisia representaatioita ja sen takia olin pyytänyt Kysy kirjastonhoitaja-palvelusta listaa yksinäisyyskirjoista. Kun sain listan meiliini, niin tilasin itselleni heti ensimmäisen yksinäisyyskirjan Kejosen Toisenlainen Elämä.

Olin myös hakenut aiheesta kiinnostunutta opiskelijaa tai tutkijaa, mutta en ollut löytänyt. Jaana kiinnostui, mikä oli sekä hämmästyttävää että mutkatonta. Ehkä aihetta opiskelleen kirjabloggaukset olisivat hyvinkin erinäköisiä kuin omani, mutta otin tämän enemmänkin kirjalover- kuin tutkijantehtävänä. Projektimme jälkeen Juho tokko ajattelee innostumistani enää hämmästyneenä - tällainen tehtävähän on minulle kuin mato ongenkoukussa.

Hän halusi aloittaa bloggaamisen uudestaan ja aihe sopi. Kaikki tämä tapahtui ilman sen suurempaa dramatiikkaa. Joskus asiat vaan loksahtelee paikalleen. Myöskään myöhemmin emme ole saaneet riitaa aikaiseksi, mikä johtunee siitä, että mä taidan olla normaalia vähemmän dramaattinen tyyppi. Enkä myöskään suutu pikkuasioista :D


Olemme yrittäneet pitää yllä kolmen-neljän blogauksen kuukausitahtia ja kirjoittaa vuorotahtiin. Blogin historia osoittaa, että olemme suurin piirtein siihen kyenneet. Se kertoo myös siitä, että olemme molemmat priorisoineet hanketta riittävästi muiden tekemisten ohessa.

Aihe on kaiketi ollut molemmille tärkeä tai sitten emme vaan ole kehdanneet pettää toistemme luottamusta. Mielestäni myös se, että tiesin koko ajan tämän projektin alku- ja päätepisteen ja tavoitteet, lisäsi motivaatiotani. Suurimmat ongelmat kohtasin, kun kirjastossa minulle puhuneet kirjat eivät olletkaan yksinäisyyskirjoja, vaan ne houkuttelivat ihan muilla keinoilla. Olin siis välillä ilman y-kirjaa.

Ilman verkkoyhteiskuntaa meillä ei olisi ollut mediaa, jonka kautta olisimme tämän hankkeen voineet kytkeä muihin puuhiimme. Blogitaivas tarjosi siihen soveliaan välineen. Alun perin oli kaiketi ajatus, että Jaana lukee ja kirjoittaa, mutta jossakin vaiheessa aloin hivuttautua myös kirjoittajaksi. Elämäni ensimmäinen blogaus oli tämän sarjan kolmas. Kyllä yllätyin siitä, että professorismiehelle oli niinkin jännittävää kirjoittaa ensimmäinen blogikirjoituksensa!

Jälkeenpäin ajatellen teksti oli vähän räpellys, mutta huomaan oppineeni matkalla niiden kirjoittamisesta. Blogi itse oli koko ajan Jaanan omaisuutta ja minä kävin siinä kylässä. Kuvaavaa on, että Jaana muokkasi minun tekstini, mutta hoiti omat tekstinsä itsenäisesti. Hän myös valitsi sen kuvat.  Juho kirjoitti kuitenkin lähes suoraan julkaisukelpoista settiä.

Ennen tätä hanketta en ollut lukenut omaksi ilokseni kirjoja vuosiin. Se olisi vaatinut motivoitumista ja sitoutumista, mitä minulla ei ole ollut. Kun vapaata aikaa on ollut, olen lukenut tietokirjoja. Näiden kirjojen kytkeytyminen minun muuhun yksinäisyysharrastuksiini motivoi ja sitoutti. Se oli minulle rentouttava kokemus. Jos jotakin, tarvitsen sellaisia.

Minä taas löysin jälleen bloggaamisen riemun. Lisäksi saamamme palaute oli todella positiivista, ajatuksia herättävää, syvällistä, niin että humanisti minussa valtasi suuren palan menetettyä osaansa takaisin. Ilahduttavaa.

Hankkeen myötä opin uutta sekä kanssakulkijastani että yksinäisyydestä(ni). Molemmat olivat iloisia asioita. Lisäksi kirjojen kanssa seurustelussa on puolensa. Niiden tarinat resonoivat ja havainnollistavat ilmiötä omalla ainutlaatuisella tavallaan. Samalla oppii ymmärtämään sekä kirjoittamista prosessina että tarinan kertomisen taitoa.  Keski-ikäinen mies voisi käyttää aikansa huonomminkin.

Kuten blogiprofiilissani ennustin, muokkaudun tämän projektin myötä. Aistin nykyään kaikella tavalla yksinäisyyttä herkemmillä antureilla: kirjoissa, muissa ihmisissä, FB-statuksissa, itsessänikin. Samalla opin sen, kuinka tärkeä asia yksinäisyys on - kuinka sen mitta-asteikko onkaan moninainen ja yksilöllinen. 

Kiitos Juho! Tämä on ollut  valoisa ja ilahduttava matka yksinäisyyksien sisältöihin ja ytimiin.
Lisäksi olen iloinen siitä, Juho on pyytänyt minua mukaan seuraavaankin yksinäisyyttä tutkailevaan projektiin, joka alkaa aikanaan.

Kiitos kaikille lukijoille ja kommentoijille <3
Jaana

Suhteetonta yksinäisyyttä

Kirjoittanut: Juho Saari

Olen viime aikoina ollut mukana tutkimushankkeessa, jossa tarkastellaan vertaistuen, hyvinvoinnin ja Internetin vuorovaikutusta. Senkin vuoksi oli iloinen asia lukea Sami Parkkisen kirja Self Help, jonka kehyskertomus liittyy samaan teemaan.  Sen sisältö on kuitenkin muualla.

Kirja kertoo kahdesta sisaruksesta ja heidän miehistään ja isästään.  Mervi ja Hannu ovat pienessä pitäjässä asuva uusperhe, jonka ytimen muodostaa Mervi ja hänen teini-ikäinen tyttärensä Rosa. Rosa on sulkeutunut huoneeseensa, silpoo itseään ja elää Internetissä muiden samankaltaisten nuorten kanssa suunnitellen itsemurhaansa.

Rosa kaipaa hänet hylännyttä biologista isäänsä, jolle hän kirjoittaa kirjeitä – ja joihin isä ei koskaan vastaa. Lopulta Rosa soittaa isälleen saadakseen selvyyden. Isä ei kuitenkaan kykene keskustelemaan.

Mervi on huolissaan itsetuhoisesta tyttärestään, minkä vuoksi hän on jäänyt pois opettajan työstään.

Vaimonsa ulos heittämäksi tullut ja sitten Mervin kanssa suhteen rakentanut Hannu kääntää käyttöohjeita suomeksi, mutta haaveilee kaunokirjallisuuden kääntämisestä.  Kynnys on korkea, sillä ”pettymykset olivat vieneet uskalluksen”. Hän on linnoittautunut kellariin ja lopettanut yhteiselon Mervin kanssa. Rosa ja Hannu eivät tule toimeen.

Perheen jo muutenkin kaoottinen arki sotkeutuu lisää, kun Mervin isosisko Jannika soittaa ja kertoo kodissaan tapahtuneen vesivahingon ja pyytää päästä lääkärimiehensä Ykin kanssa asumaan remontin ajaksi. 

Myös tämä pariskunta on rikki. Ykillä on (ollut) suhde ja Jannikalla on lisäksi omat ongelmansa mielenterveytensä ja lapsettomuuden kanssa.  

Jannika rukoilee mieheltään läheisyyttä, joka sitä säätelemällä pitää perheessä valtaa. Heidän elämäänsä varjostaa myös se, että Yki ura ei ollut edennyt niin kuin hän oli toivonut. Hän oli jättänyt työnsä terveyskeskuksessa ja perustanut Internet-pohjaista itseapua antavan Self-Help-Centerin (palvelun hintana 55 euroa yhteydenotto).

Bisnes ei kuitenkaan kannata ja firma on menossa konkurssiin.  Ratkaisuksi haetaan sisarusten isältä Williamilta lainaa. Naisten isä on omalla tavallaan erakoitunut. Hän on asunut 25 vuotta kotiapulaisen kanssa.

Pariskunnat lähtevät kylään. Lainaa ei tule ja kaikki kärjistyy. Hannu yrittää lähteä ja pääseekin ovesta ulos ja yrittää toteuttaa unelmansa – mutta epäonnistuu, menettää senkin mitä oli työelämässä saavuttanut ja palaa lopulta takaisin Mervin hakemana.

Ihmiset osoittavat todellisen karvansa. Huonoimmat kortit saa Yki. Elämäänsä kynsin ja hampain hallinneen Ykin saavutukseksi jää orgasmi ilman siemensyöksyä. Kaikki muu hänen elämässään alkaa hajota. Jäljelle jää vain elämä:

”Yksinäinen sellainen. Vaimoa hänellä ei enää ollut, lapsia ei ollut eikä tulisi. Toisaalta se tarkoitti sitä, ettei hänestä jäisi tähän maailmaan jälkeäkään. Mutta toisaalta se oli myös vapautta, hän ajatteli. Se oli oltava vapautta.”

Viimeinen lause kertoo, että johonkin on tartuttava, kun kaikki menee. Olkoon se sitten ”vapaus”.
Lopussa sankareiksi nousevat Rosa ja Hannu, jotka pitävät paketin jotenkin kasassa. Kukaan ei tästä tule onnelliseksi, mutta jotenkin selviydytään.  Mervissä, Rosassa ja Hannussa alkaa olla perheen aineksia.

Yksinäisyyden kannalta kirjan ytimessä on se, kuinka nämä viisi ihmistä rakentavat keskinäiset suhteensa. Siinä on Jaanan ja minun artikkelin kannalta monta mielenkiintoista kuvausta.   Yksinäisyystutkimuksessa on esimerkiksi pohdittu ihmisten positionaalisuuden ja näkyvyyden merkitystä. Parkkinen sanoo saman paremmin:

”Kellekään ei merkinnyt enää mikään muu yhtään mitään kuin se, tulemmeko me nähdyiksi muiden silmissä juuri sellaisina kuin me ehdottomasti vaadimme tulla nähdyiksi, sillä jos tulemme mielestämme nähdyiksi väärin, olemme epäonnistuneet ja maailmamme luhistuu.”

Elämme siis rooleissamme, joiden olemassaolo perustuu siihen, että oma rakentamamme minuutemme ja toisten havainnoima minuus sopivat yhteen.  Hän myös tiedostaa Yksin yhdessä-ilmiön hienosti:

”Meillä ei ole mitään muuta sidettä toisiimme kuin yksinäisyyden pelko, ja ilman sitä pelkoa me olisimme täydellisiä petoja. Me unelmoimme toistemme jättämisestä ja riippumattomuudesta, ja näistä unelmista syntyvä syyllisyys saa meidät rukoilemaan anteeksiantoa öiden hitaasti tappavassa yksinäisyydestä.”.

Ja myös yksinäisen miehen sielunmaisema avautuu kohtauksessa, jossa Hannu hakee suomalaiseen perinnäistapaan helpotusta kapakasta:

” … silmissä pyöri kaleidoskooppi, jonka nimi on yksinäisyyteen eristäytyneen suomalaisen miehen tunne-elämä. Tässä samaisessa tunnetilassa oli lähdetty kiikkuun, koskeen, kostamaan ja murhaamaan, otettu lopputilejä ja avioeroja, pantu talot ja tilat korttipottiin mutta menty myös uhmakkaasti naimisiin.”.

Jaanan Huhdan blogissa tähän mennessä esitellyistä kirjoista Parkkisen kirja sitoutuu tiukimmin yhteiskunnalliseen muutokseen. Siinä yhdistyvät perherakenteiden muutos, selviytymiseen liittyvät haasteet, parisuhteiden sisällön muutos, ikääntyminen ja työelämän muutos. Se on hieno ajankuva suomalaisesta yhteiskunnasta, jossa ”kaikki se mikä on näyttänyt kiinteältä katoaa taivaan tuuliin” (kuten Marx sen aikoinaan ilmaisi).

Kun yksinäisyys on normaalia ihmisyyttä

Reko Lundánin Ilman suuria suruja päättää oman kirjabloggariurani Sisältää yksinäisyyttä -blogissa. Tämän jälkeen julkaistaan vielä yksi Juho Saaren teksti ja yhteiset loppusanat. Tavoitteenamme on kirjoittaa yksinäisyyskirjoista artikkeli Kulttuurintutkimuslehteen.

Lundánista kirjoittaessa ei voi olla mainitsematta sitä, että hän on jo kuollut. Olin vuosia sitten kuuntelemassa Rekoa Työterveyspäivillä. "Tuossa edessäni lavalla seisoo onnellinen mies", ajattelin. Luovan taiteilijan rento vallattomuus pirskahteli takapenkkiin saakka. Nyttemmin Lundánista ei voi kirjoittaa linkittämättä hänen vaimonsa koskettavaan yksinäisyys- ja surukirjoitukseen Hesarissa.

Hanna ja Ripa

Ilman suuria suruja alkoi vakuuttavasti ja naulitsevasti. Huomasin hakeutuvani illalla pikkukakkosen jälkeen iltatoimiin ja lukumodeen. Kyseessä on suurten ikäluokkien tarina, joka kuljettaa Rinteen sukua läpi historian vuosikymmenten. Tarina on itsessään kiinnostava. Valitettavasti kerronta - tai jokin sen tyylissä, syvyydessä ja tarkkuudessa - lässähtää alun jälkeen tasolle "ihan mukiinmenevä".

Hannan ja Ripan kaksilapsinen avioliitto oli päättynyt, ja lapset muuttivat isänsä luokse karulle varuskunta-alueelle. Hyvin nuorena pariutunut ja lapsensa tehnyt Hanna taas lähti jahtaamaan kadotettua nuoruuttaan opiskelujen ja juhlimisen pariin.

Alkuasetelma alkaa kuitenkin murentua nopeasti, kun liikunnallinen, päätöksentekokykyinen ja vahvalta vaikuttanut Hanna alkoholisoituu ja  menettää otteen elämästään. Lapsena äitinsä menettänyt huolehtija ei pysty lopulta enää huolehtimaan itsestäänkään. Suhde omiin lapsiin säilyy, mutta kääntyy päälaelleen.

Hannan ex-miehen, Liisan ja Akin isän, tarina kulkee nousujohtoisemmin. Avioliittoonsa kevyesti suhtautunut Ripa ottaa erokauhistuksen lievennyttyä sotilasmaisesti vastuun lapsistaan, ja hän hoitaa myöhemmin myös uuden vaimonsa vakavien mielenterveysongelmien raunioittaman uusperheensä - jos ei nyt aivan pystyyn niin ainakin auttavasti jaloilleen.

Aki ja Liisa

Hannan ja Ripan lapset valikoituvat mielestäni kirjan varsinaisiksi päähenkilöiksi. Vaikka vanhempien avioero  ja elämänhallinnan puutteellisuudet aiheuttivat monenlaista lieveilmiötä heidän kotioloihinsa, niin eivät nämä lapset kuitenkaan perustavanlaatuisesti eläneet kurjuudessa tai kärsimyksessä - kun asian laitaa peilaa omaan aikaansa. Välittäminen muista ja yhteisöllinen huolenpito näkyvät elämismallissa aikaan 1980 aivan eri tavalla kuin 2000-luvulla.

Kirjan takakannessa luvataan vivahteikasta kuvausta Akin ja Liisan yksinäisyydestä, kasvusta ja yrityksestä päästä selville itsestään. Mutta eivätkö yksinäisyys, kasvu ja yritys päästä selville itsestään ole aivan normaaleja vaiheita ja tuntemuksia meidän jokaisen kasvutarinassa? Jos ei tunne koskaan yksinäisyyttä, voiko tuntea tarvetta hakeutua ihmisseuraankaan.

Lundán ei päästä lukijaa kovin tutuiksi edes Akin tai Liisan kanssa. Kirjan yksinäisin henkilö oli varmasti Hanna, joka suri etäisyyttä lapsiinsa sekä oman lapsuutensa menetyksiä.

Nyt kun pääsin bloggauksessani näin pitkälle, joudun toteamaan, että mielestäni yksinäisyys ei kuitenkaan ole etenkään lapsilla siinä määrin ongelma tai elämääohjaava sävy, että voisin valita tätä kirjaa mukaan yksinäisyyskirjaksi - vaikka takakansi siihen ohjasi. En esimerkiksi pysty poimimaan lainausta tai kohtaa, joka kuvaisi yksinäisyyttä jotenkin tiivistäen: surua ja ikävää kylläkin löytyy.

Nyt täytyy neuvotella Juhon kanssa siitä, luenko jonkun korvaavan kirjan. Mielessäni on jo aiemin lukemani Marko Kilven Elävien kirjoihin, josta on nyt tehty elokuva 8-pallo.

Sen tavallisen tarinan yksinäisyys

Kirjoittanut Juho Saari:

Ihmisten hyvinvoinnin kannalta on tärkeää kiinnittyä emotionaalisesti useisiin avaruuksiin (spaces) samanaikaisesti. Näitä avaruuksia ovat esimerkiksi koti, parisuhde, lapset tai vanhemmat ja työpaikka. Kun nämä elämää tukevat ja rajoittavat sidokset alkavat hapertua tai kadota, ihminen on joko hauraimmillaan tai vahvimmillaan.

Avioero on tämänkaltainen hetki.

Annamari Marttisen viides kirja Ero kertoo eroaan läpikäyvän naisen tarinan. Sen päähenkilö Ellen eroaa Kimmosta, jonka kanssa he ovat eläneet ulkoapäin katsottuna unelmaliittoa kahdenkymmenen vuoden ajan. Kimmo on ns. hyvä mies, joka hoitaa miehen paikkaa.

Ellen ja Kimmo ovat menneet naimisiin vastoin vanhempiensa tahtoa, mutta monella tapaa onnistuneet, hankkineet vakaan taloudellisen aseman, omakotitalon ja kolme lasta. Kuitenkin kun rakkaus loppuu, parin on aika erota.

Erossa hajoaa parisuhde, omakotitalo ja perhe sekä Ellen ja ehkä Kimmokin - joskin hänen tunteistaan kerrotaan vähemmän. Tilalle tulee asunto kerrostalosta ja epäonnistumisen tunne. Ellen kadehtii omakotitalojen perheitä, kuten arvelee ohikulkijoiden aikaisemmin kadehtineen heitä.

Kirjan osien nimet – Pelko, Yksinäisyys, Syyllisyys, Viha, Rakkaus, Halu, Vapaus – kertovat avioerotutkimuksista tutut eroprosessin vaiheet. Pitkän erovaiheen jälkeen tulee yksinäisyys ja syyllisyys perheen hajottamisesta sekä Fisherin erokurssi, jonka osanottajien kertomukset ja puheet muodostavat tärkeän osan kirjasta.

Sen jälkeen on aika vihata ja rakastaa exää, hänen tekojaan ja tekemättä jättämisiään sekä tuntea mustasukkaisuutta hänen satunnaisista hoidoistaan.

Uusi elämä alkaa vaiheittain, ja sen kuluessa Ellenin alusvaatteet muuttuvat seksikkäämmiksi ja hänen sänkyynsä päätyy mies toisensa jälkeen. Erotutkimuksen käsitteillä nuo miehet ovat laastareita, jotka kelpaavat seksiin, mutta jotka laitetaan kotiin aamuyöstä. Vähitellen Ellenin alkaa olla rakentaa vakavampia suhteita eli Uusia onneja, joita ei helpolla löydy, vaikka Ellen kulkee treffeiltä toiselle.

Sopivat miehet eivät halua sitoutua.

Yksinäisyyskirjallisuuden kannalta tärkein on yksinäisyydeksi nimetty jakso, joskin yksinäisyys valuu sekä sitä edeltäviin että sen jälkeisiin lukuihin. Kuten muutamassa muussa kirjassa aikaisemmin tässä blogissa (Lundán ja Lähde), yksinäisyys tiivistyy sänkyyn. Suhde alkaa loppua, kun Kimmo ei enää tule yhteiseen sänkyyn.

Väliin sohvalle päätyy Ellen. Hänelle ”sohva on maailman yksinäisin ja lohduttomin paikka nukkua, jos viereisessä huoneessa on parisänky”

Suuteleminen loppui ennen Kimmon sohvalle muuttamista, ja vähitellen loppui seksikin. Ellen jättää makuuhuoneen oven ensin auki, sitten raolleen ja lopulta hän laittaa sen kiinni. Lopulta asunnossa asuu kaksi toisilleen vierasta ihmistä. Kimmon poismuuton jälkeen ensimmäinen korvattava esine on yhteinen parisänky. Uudessa sängyssä on huono nukkua, mutta ”yksinäisyys yksin ei ollut mitään verrattuna yksinäisyyteen kaksin.” 

Ellenin ikävä jatkuu eronkin jälkeen. Kimmon ohella hän ikävoi lapsiaan niinä viikkoina, jolloin he ovat Kimmolla. Eron jälkeenkin riidat jatkuvat, jokaisesta lapsiin liittyvästä asiasta saadaan riitaa aikaiseksi. Mustasukkaisuuskin vaivaa. Ellenin elämää alkaa kuitenkin korjata eroseminaari, ystävät ja Elleniin tulevien miesten virta, jotka kerta kerralla pyyhkivät pois Kimmon muistoa. 

Kirjan lopussa erotunnelmat alkavat olla ohitse.

Kaikkiaan kirjana Marttisen kirja dokumentoi tarkasti eroon liittyvät tunnelmat. Se on kuin etnografinen tutkielma. Yksinäisyystutkimuksen kannalta se kuvailee elämäntilanneyksinäisyyttä. Se on kipeä kokemus, mutta yksinäisyydestä ei tule identiteetti. Elämässä on murros, se menee ylös ja alas, mutta jatkuu sen jälkeen.