Betonilähiöyksinäisyys

Pirkko Saision Betoniyö ilmestyi kolmekymmentä vuotta sitten. Olen melko varma, että joku aikalaisnirppanokka on laskenut kaikki vittusanat, joita kirjan pitkissä, hallitsevissa puhekielidialogeissa vilisee viljalti. Huomasin tänään Hesarista, että kirjaan pohjautuva elokuva ilmestyy keväällä 2013. Se on sitten nähtävä.

Tuntuu hieman yliluonnolliselta, että luin Betoniyön vasta nyt; samalla kun tuolla jossain filmataan elokuvaa itäisen Helsingin rakentumisesta, tulevaisuudettomista syrjäytyneistä ja periytyvästä betonilähiöyksinäisyydestä.

Betoniyö olisi pitänyt lukea yön kuumuudessa, kesäisessä asvaltin, betonin ja rappion löyhkässä. Puolet kirjan vaikuttavuudesta syntyikin tiiviistä tunnelmasta: pysähtyneestä ilmasta ja töksähtelevästä katukielestä. Röökiä palaa. Kaljatölkki sihahtaa auki ja krapularyyppy herättää henkiin. Lähiö kasvaa ympärillä. Keskeneräiset betonitornit väräjävät auringon paahteessa.

Tapahtumat sijoittuvat yhden vuorokauden sisälle. Viinaanmenevä yksinhuoltajaäiti sälyttää Simon vastuulle isonveljen vahdinnan, jotta tämä ei lisähölmöilisi ennen kymmenen kuukauden pituista vankilareissuaan. Äidin toimia ohjaa lähinnä oman juomisensa suunnittelu ja mahdollistaminen. Vanhemmuutta ei käytännössä ole: viinanhimo rikkoo perinteiset perheasemat. "Minä annan sulle rahaa yhdellä ehdolla. Että sinä et lähe mihinkään mökeille. Olet täällä ja pidät Ilkalle seuraa."

Simon koulunkäynti oli jäänyt kesken keväällä. "Vapun jälkeisenä maanantaina ei jaksanut mennä kouluun." Rötöstelevän isoveljen antama miehenmalli johtaa päämäärättömään kuljeskelemiseen, kaljoitteluun ja ajantappamiseen. Itäväylä kohisee kuin simpukka.

Kun äiti lähtee ryyppyreissulleen, pojat suuntaavat stadiin juopottelemaan. Isoveli suoltaa levottomia kännipäissään, ja pikkuveli on imupaperi. Tuntuu, kuin Simolla ei olisi yhtäkään omaa ajatusta päässään - muuta kuin vilkkaassa unimaailmassaan. Hän heijastaa muiden mielipiteitä, toistelee toisen sanomia ja sisäistää älyttömiä neuvoja nuoruuden ja elämäntilanteen epävarmuudessaan. Ilkka taas on itsekäs, kieroonkasvanut kasvattamaton paskiainen, joka ei pysty ajattelemaan kuin nopeaa mielihyvää ja seuraavaa tuoppia. Simon lähiökaveripiiristä jokainen tuntuu olevan matkalla kohti kehän ulkolaitoja. Kukin omaa reittiään.

Kapakkareissun päätteeksi veljekset ajautuvat tahoilleen. Simo hakeutuu kotiin, mutta sinne hän ei ole toivottu. Äidillä on tärkeämpää miespuolista juomaseuraa.

Saman rapun outo yksinasuja, pitkälettinen hämy, joka tekee työkseen tilastoja, kutsuu ulkona itsekseen kyyhöttävän Simon luokseen. Miehestä liikkuu pihapiirissä huhuja, joiden vallasta Simo ei pääse irti. Hän on jäykkä, epäluuloinen ja varuillaan.

Simon keskustelutaito ei riitä juorupuheiden oikaisuyritykseen, eikä oikeastaan minkäänlaiseen vuorovaikutukseen tai edes alkeelliseen keskustelukumppanin ymmärrykseen. He puhuivat samaa kieltä, mutta eri todellisuudessa. Jokainen sana tulkkautuu väärin ja ilmassa väreilee uhka.

Pysähtyneisyys muuttuu dramaattisten käänteiden jälkeen pakenemiseksi. "Yksinäisyys putosi päälle entistä lopullisempana. Edellinen yö syveni kuin kuilu entisen ja nykyisen välillä: erotti Simon toisista ja liitti Simon itseensä, peruuttamattomasti."

Mitä siitä seuraa?

"Yhä Suomen lähiöissä kasvaa nuoria miehiä, joiden tulevaisuus näyttää pelkkää tyhjää. Mitä siitä seuraa?" Kysymys löytyy kirjan takakannesta.

Pelkästään Betoniyön perusteella voin mielkuvitella ja tarinoida näin: Syntyy kenties jo äitiensä raskausaikaisen juomisen vahingoittamia lapsia, jotka kasvavat nuoriksi lyhytjännitteisessä päihdekeskeisessä yhteisössä, jossa huolenpito toisista on tasoa: "Vie sille kalja. Eihän se saa oltua." Suhtautuminen toisiin, jopa omiin lapsiin, vaihtelee rahatilanteen ja promillemäärän mukaan.

Lapset ovat keskittymiskyvyttömiä, vailla esikuvia mistään pitkäjänteisestä ja suunnitelmallisesta toiminnasta. Asioita ei oikeastaan edes tehdä; ne vain tapahtuvat, tulevat eteen tai sähköistyvät hetken mielijohteesta. Koulut jäävät. Ei synny perustaa, ei pohjaa, mille edes yrittää rakentaa mitään pysyvää parempaa. Roolimallit löyhkäävät viereisessä sängyssä. Elämä on tässä hetkessä. Carpe diem on yhtä kuin nousuhumala tai hetken huuma.

Löytyyköhän tällaisia tyyppejä kirjan ulkopuolelta?

Sukupolviin kasautunut yksinäisyys

Tämän bloggauksen kirjoitti: Juho Saari

Sukupolvia koskevissa tutkimuksissa on melko johdonmukaisesti havaittu, että sukupolvet kytkeytyvät toisiinsa naisten välisten sidosten avulla, kun taas miesten väliset sidokset ovat paljon ohuempia. Eräs selitys naissukupolvien välisille sidoksille on sukupolvien välinen vastavuoroisuus. Naiset tarvitsevat äitejään hoitamaan lapsiaan, mistä syntyy yhteen sitovaa vastavuoroista velkaa.

Eri sukupolviin sijoittuvien naisten väliset tiiviit sidokset heijastuvat myös kirjallisuuteen, jossa kolmen tai useamman sukupolven naiskohtaloita on käsitelty useita kertoja viime vuosina. Nyt luettu Sanna Eevan Olot kertoo yhden version tästä sukupolvien välisestä ketjusta. Tällä kertaa sukupolvien väliset suhteet eivät kuitenkaan ole vastavuoroisesti toisiaan tukevia. Pikemminkin eri sukupolviin kuuluvat naiset oireilevat yhdessä ja sosiaalisten siteiden aiheuttamat ongelmat tuottavat yksinäisyyttä.

Kukin polvi kantaa mukanaan omat muistonsa ja tekonsa, jotka tuntuvat kasautuvan, kunnes kolmannessa polvessa mieli alkaa pettää. Kukin kertoo vuorollaan tarinaa omasta näkökulmastaan ja omalla äänellään omassa luvussaan.

Kirjan päähenkilö on Ellu, jonka paikka on sukupolvien keskellä, äidin ja tyttären välissä.  Hän on 2000-luvun nainen, perheen pää ja elättäjä, joka asuu kauniissa talossa, ajaa Volvolla ja tekee työtä isolla T:llä. Ellu päättää mitä radiosta kuunnellaan ja hän maksaa laskut – mutta hän myös tietää perheen olevan velkaantunut. Hänen miehensä Jarkko on tavallaan ottanut perheessä perinteisen naisen paikan: hänen työnsä on työtä pienellä t:llä, hoitaa tytärtä, pyykkejä ja taloa.

Ellu ei ehdi tehdä äidintyötä, koska hän käy palkkatöissä pomona. Jos siltä aikaa jää ylitse, hän tekee ylitöitä, kokoustaa ja osallistuu seminaareihin nuoren rakastajansa Klausin luona. Rivien välistä ja yksittäisistä lauseista selviää, että Jarkko tajuaa tilanteen. Hän ei kuitenkaan sano mitään. Hänellä on Ellun maksamia kaapelikanavia ja muutenkin oma paikkansa perheen naisena - paitsi että biologisesti miehenä ja pienempituloisena hän tietää erossa menettävänsä tyttärensä, mitä hän ei halua.

Jarkon ja Ellun suhde on melkein pystyyn kuollut. Aina väliin he kyllä yrittävät elvyttää suhdettaan, tai oikeastaan Ellu yrittää, koska Jarkko selviytyy näinkin, mutta ei heistä oikein ole olemaan yhdessä. Heitä yhdistää lapsi, talo ja velka sekä ajatus muuttaa Ellun äidin, leskenä maalla elävän Elsan taloon, josta Elsa voisi lähteä muualle. Miksi se haluavat maalle, jää vähän epäselväksi, mutta ilmeisesti se olisi Jarkon mielestä heidän lapselleen hyväksi, kun taas Ellu näkee siinä ratkaisun taloudelliseen tilanteeseen.

Ellu ja Elsa eivät tule toimeen. Äiti pitää tytärtään kylmänä ja etäisenä, joka ”aamuisin piirtää kasvoilleen naamion, rajat joiden taakse vieraat eivät pääse”. Elsa ei halunnut lasta, mutta Ellu tarvittiin pitämään mies suhteessa. Lapsessa näkyi ”inhoni, minun vastentahtoisuuteni”. Yhden raskauden Elsa keskeytti ja valehteli sen miehelleen keskenmenoksi. Myöskään ajatus muutosta ei sovi Elsalle.

Elsan suhde omaan edesmenneeseen mieheensä ei ole ollut kovin onnistunut. Kaunis nainen on nainut rikkaan vanhemman miehen, jota Elsa kutsuu ”ukoksi”. Elämä on ollut taloa ja julkisivun näyttämistä. Hänen sielunsa oli tyhjä. Sitä paitsi Elsalla on ollut oma sivurakkautensa, joka on nyt sairaalassa muistia vailla ja jolle hän leipoo piirakoita. Hänellä on ikävä:

”En tiennyt että iho voi kaivata näin, en tiennyt että tahatonkin kosketus kaivaa esiin ihon ikävän, tyhjät yöt vuoteessa, kun kenenkään kädet eivät enää kietoudu vartalon ympärille” (s. 146). 

Rakkaus toiseen mieheen ”näiversi hänet ontoksi”. Avioliitto päättyi jo aikoinaan, kun ukolle tuli ilmiantokirje toisesta miehestä. Ukko lähti ja Elsa jäi yksin. Toinen mies ei koskaan asettunut hänen elämäänsä. Vanhoilla päivillään Elsaa tarvitsee vain hänen kissansa Veikko ja tyttärentytär Emilia (Emppu).

Ellu on ollut lapsena rauhaton, mutta seitsemänvuotias Emppu on sitä samaa toisessa potenssissa. Tuo seitsemänvuotias lapsi on monella tapaa sivuraiteilla. Hän piirtelee ”römpsänkuvia” maahan, syö hihaansa ja häiriköi koulussa. Kotona hän katsoo ja kuuntelee, kun ”äiti huutaa isille” ja väliin näkee heidän ”painivan”. Kun koulukavereille kasvaa sarvet ja niiden nenästä alkaa tulla vaaleaa höyryä,Emppu päätyy sairaalaan. Hänen äitinsä seuraa tätä kaikkea sivullisena.

Lääkärin mukaan Emppu ei voi mennä kouluun. Kun vanhemmista ei ole hoitamaan, hän menee hoitoon isoäidilleen Elsalle.  Sukupolvien sidokset toimivat siis, mutta vanhemmille Emppu on myös Troijan hevonen, jonka mukana myös he ujuttautuvat Elsan kynnyksen ylitse. ”Meidän on muutettava tänne. Emppu ei enää pärjää tuollanoin. Meidän on vain muutettava” (s. 156). Elsa ei kuitenkaan anna periksi: hän hyväksyy lapsensa perheen muuton kotiinsa pakon edessä, mutta kieltäytyy itse muuttamasta pois.

Kaikki sitten kasautuu ja tihentyy, kun Ellu muuttaa maalle äitinsä ja tyttärensä luokse. Jarkko jää vielä kaupunkiin ja samalla entisestään etääntyy vaimostaan. Ellu toteaa talonvaltauksestaan, että ”ei tämä niin vakavaa ole. Ihan luonnollista. Sinun pitää nyt vaan taipua. Niin se menee.” Veikko kuolee ja alkaa sukupolvien välinen loppusota.

Kaikkiaan kirja on kuin tutkielma siitä, miten paha olo kasautuu polvesta toiseen, kun kukaan ei osaa siihen puuttua eikä sitä keskeyttää. Jokaiselle naisista yksinäisyys on ihmisten yhteensopimattomuutta, toiveiden ja tarpeiden vastaamattomuutta, ylipäätään arjen surkeutta. Noinkin voi elää, mutta tarvitseeko niin tehdä? Tarinansa se kertoo lukijaa koukuttavasti. Kirja kantaa alustalähes sen loppuun, jolloin se hajoaa monessakin mielessä.

Irti yksinäisyyden ikeestä

"Olin tavallinen hylkiö, tasapainoton murheensikiö, joka äkkiä keski-iässä oli menettänyt työnsä ja terveytensä. -- Eron yhteydessä minulle oli jäänyt pelkkää velkaa. Olin muuttanut kaupungilta lähiöön, pieneen vuokrayksiöön, johon täydellisesti sulkeuduin."

Aulikki Oksasen Järjen varjo kertoo hyljätyn ja mieleltään järkähtäneen naisen yksinäisyydestä. Kirjan alussa Marketta Moisio kuvailee huolellista valmistautumistaan itsemurhaan. Hän haluaa lähteä täältä siististi ja esteettisesti kunniallisesti. Myrkyt niellään vasta, kun käsin virkattu päiväpeitto on valmis: kätevä käärö kuljetusta varten.

Yhteiskunnan ylijäämävarastoitu

Ennen kirjan tapahtumia Marketta menestyi tulkin ja matkaoppaan työssään, oli mies, rakkautta: elämä.

Ensin häneltä lähti mies, seuraavaksi petti terveys, mikä lopulta vei myös työkyvyn ja toimeentulon. Kun mieli ei pysty nielemään kaikkea, se täyttyy ja särkyy. Näin saadaan aikaan klassinen totaaliromahdus ja esimerkki siitä, kuinka meistä kenestä tahansa voi tulla yhteiskunnan ylijäämävarastoitu, ehkä jo ylihuomenna.

Vaikka kirjassa ei suoraan kerrottu, niin rivien välistä aisti sen, kuinka Marketta oli syvästi rakastanut miestään, mutta siltikään pariskunnan onni ei kestänyt lapsettomuutta. Jätettyään Marketan mies löysi heti nuoremman, joka synnytti tälle lapsen. Samoihin aikoihin Marketan elimistö sanoi poks ja liuku alamäkeen kiihtyi.

Myskin äänissä

Elämänhalunsa ja -kykynsä menettänyt Marketta asutetaan sukulaisten toimesta vanhan naisen kuolinpesään, jossa naapurihuoneessa kämppäkaverina asustaa Myski. Marketta virkkaa päiväpeittoa, suunnittelee kuolemaansa ja tuntee voimistuvasti huoneen entisen asukkaan, Allin, läsnäolon. Allin mittojen mukainen mallinukketorso hallitsee huonetta. Myski huoraa seinän takana.

Marketta ei häiriinny lääketokkurassaan Myskin ähinöistä, äänekkäistä roolileikeistä eikä kämpässä jatkuvasti ramppaavasta asiakaskunnasta. Myskiä kirja kuvaa vain muiden silmin. Hän on myös yksinäinen: itsekäs, ahne ja välinpitämätön ja kohtelee Markettaa sietämättömän ilkeästi.

Kirjan merkittävin käännekohta on se, kun Marketta pelastaa huoneessaan henkihieveriin piestyn Myskin elämän. Tapahtuma käynnistää prosessin, joka vie toisen naisista kohti valonkajoa ja toisen lopulliseen pimeyteen. "Myskin pahoinpitelyn jälkeen ymmärsin, että minun piti jatkaa elämistä."

Kohti kliimaksia

Marken ja Myskin välit tulehtuvat, kun Marketan elämänlanka voimistuu ja hän alkaa liikkua aktiivisemmin ympäristössään. Marketta työntelee lastenvaunuissa Allin torsoa ympäri Helsinkiä, mikä ei ole eduksi Myskin liiketoiminnalle ja maineelle. Lapsenkaipuun symboliikkaa ei voi sivuuttaa, vaikka ennemminkin Marketta työnsi lastenvaunuissa Allia, jota hän ei halunnut jättää yksin Myskin lähettyville.

Vähitellen lastenvaunuissa makaavan mallinukke-Allin - sisällissodan naissotilaan - menneisyyden kauhukertomukset vyöryvät yhä vahvemmin Markettaan. Hän löytää jäämistöstä vanhan muistikirjan, jonka tapahtumat kirjassa kerrotaan Allin kertojaäänellä. Allin ja Marketan todellisuudet sekoittuvat: nyky-Helsingissäkin eletään välillä keskellä sisällissodan taistelutannerta Marketan mielessä ja unissa.

Tarpeeton, arvoton = yksinäinen

Kirjoitusteknisesti en pidä siitä, että tarinaan sekoitetaan mukaan yliluonnollisia aspekteja. Skeptikko minussa kimpaantuu. Mielestäni Allin äänen olisi voinut sijoittaa tarinaan täysin Marketan mielen rajoissa; sen verran laajentunut todellisuuskäsitys hänellä kuitenkin oli. Toisaalta kansalaissodan aikaan sijoittuvat tapahtumat oli kirjoitettu jopa niin kiehtovasti, että Allin elämäntarinan kiinnostavuus peittosi alleen kaiken muun.

Yksinäisyyskirjojen joukossa Järjen varjo on kuitenkin poikkeuksellinen siksi, että se esittää eräänlaisen rituaalinomaisen puhdistautumisen ja parantumisen yksinäisyyden ikeestä. Jälleen löydän uudenlaista yksinäisyyttä; sellaista, joka ei ole ihmisen rakenteessa niin syvässä, etteikö siitä pääsisi eroon jopa puolivahingossa.

Tässä kirjassa yksinäisyys oli tarpeettomuutta ja muulla kuin rahalla mitattavaa itsetulkintaista arvottomuutta.

Sulamatonta yksinäisyyttä

Tämän bloggauksen kirjoitti: Juho Saari.

Kirjojen kanssa seurusteltaessa tulee aina väliin vastaan kumppani, jota  ensilukemalla arvostaa, mutta josta ei oikein saa missään vaiheessa otetta. Runoilijana aikaisemmin meritoituneen Satu Salminiityn esikoisromaani Huumaava yksinäisyys on tämän kaltainen kirja.

Kirjaa lukiessa tiedostaa, että kirjoittaja on miettinyt ja hionut jokaisen lauseen. Samalla vaistoaa tai luulee vaistoavansa, että kirjan taustalla on jonkinlainen teologis-psykologinen kehitysteoria naisen eroottisesta kasvusta ja identiteetin rakentumisesta. Sen lävitse kirjoittaja tulkitsee päähenkilön elämän. Tuonkaltaisia merkityksiä pohtiessa kirjan kanssa jotenkin viihtyy.

Kirja jakautuu alkupuolen kasvu- ja loppupuolen rakkaustarinaan, joista kumpikin on kirjoitettu samanaikaisesti rehellisesti ja avoimesti mutta käärittynä moninaisuuteen ja kuvailevaan kieleen. Kirjan avainlause liittyy seksuaalisuuden tiedostamiseen, mikä kuvataan seuraavasti: ”Jo varhain löysin häpykukkani, lumpeeni, terälehtien rasian, ja opin sen lohtua tuottavan salaisuuden. Jo varhain alkoi mysteerio lähetellä minulle väriseviä viestejään, mutta ne viestit sisälsivät paitsi nautinnon myös huumaavan yksinäisyyden siemenen”.

Jaana Huhdan kielenhuollon jälkeen tuosta jäisi jäljelle kolme sanaa.
Jälkimmäisen lauseen loppuosa, jossa puhutaan nautinnosta ja huumaavan yksinäisyyden siemenestä on lukijalle ns. haastava. Kun Salminiitty sitten vielä kertoo päähenkilön suulla nostaneensa ”pimeänpelkoani vastaan tämän uuden yksinäisyyden mielihyvän aseen”, kiireisempi lukija vaihtaa jo kirjaa.

Kirjan alkupuoli on täynnä tämänkaltaisia lauseita, jotka pakottavat yksi kerrallaan lukijan miettimään kirjoittajan viestiä. Minun aavistukseni on, että hänelle yksinäisyys liittyy oman minuuden säilyttämiseen, mutta kieli on kryptistä: vai mitä tarkoittaa ”fyysinen elämys (siis kaiketi orgasmi) oli samalla vakuuttava hengellinen kokemus, joka viestitti minulle yhtäaikaisen sulautumisen ja yksilöllisyyden mahdollisuudesta”.

Soppaa hämmentää vielä tytön uskonnollisuus, johon liittyvät kuolemanpelko- ja häpeänpohdinnat, sekä ajatukset ruumiin ylösnousemuksesta ”erotiikan pyhimpänä muotona”. Päähenkilön olemista ei helpota myöskään ongelmallinen suhde jo edesmenneeseen isään, joka kerran oli nähnyt tyttärensä tyydyttämässä itseään.

Mausteena tarinassa on kehon aikuistuminen, orastava lesbosuhde ja sitä seuranneet poikaystävät, joiden kanssa arka ja ujo tyttö sählää huonolla menestyksellä ja sydän vereslihalla. Nuoruus on ”ahdistusta, häpeää ja yksinäisyyttä, helvetillistä itseensä-käpertynyttä arkuutta”.

Aikuisuuden alku on ystävän kanssa tehty junamatka Roomaan, jonne mennessä jokainen asema toi mukanaan uuden miehen, joita rytmittivät miehet, ”jotka olivat ilmeisen yksinäisiä ja ilmeisen homoseksuaaleja ja jotka tahtoivat vain puhua elämästä ja tarjota meille yösijan”. Rooma huipentuu suuseksiin ja niin poispäin.

Kirjan toinen puolisko muodostuu Dax-nimisen miehen kasvukuvauksesta, joka limittyy kertojan elämään heidän rakkaustarinansa myötä. Vaihto-oppilasvuotena alkavassa suhteessa yhdistyy uskonnollisuus ja seksuaalisuus. Pariskunta rukoilee ja rakastelee, hakee turvaa uskonnollisista sanoista ja rakkauden teoista. Suhde sen paremmin Jumalaan kuin Daxiin ei kuitenkaan ole ongelmaton. Yksinäisyys nousee pintaan, mutta jälleen teksti muuttuu lukijalle vaativaksi ja kiinnostavaksi.

”En loppujen lopuksi tiedä onko yksinäisyyttä olemassa. Se tuskallinen olotila jota yksinäisyydeksi kutsutaan voi olla itsensä kadottamista joukossa koska erehtynyt `minä´ taistelee `me-olotilaa´ vastaan, sitä sulautumisrauhaa vastaan, jota voitaisiin kutsua positiiviseksi yksinäisyydeksi, itsensä unohtamiseksi”. Yksinäisyys on sitä ettei voi unohtaa yksinäisyyttään.”

Tässä kohden minun täytyy myöntää, etten tavoita kirjoittajan ajatusta. Kappaleen ytimet eivät sula minun aivoissani ymmärrettävään muotoon. Sen takana saattaa olla jokin teoria, jota en tunnista. Mutta jos sitä tulkitsee kirjan muuta sisältöä vasten, kyse voisi olla siitä, että parisuhteessa yksilön yksinäinen minuus alkaa kadota. Vain itsenäiset yksinäiset voivat rakastaa toisiaan. ”Rakkauden edellytyksenä on tämä yksinäisyyden vapaus, huumaava täyttymätön kaipaus ja sen hyväksyminen”.

Salminiityn kirja on blogin tähänastisista kirjoista lähimpänä yksinäisyyden filosofiaa – josta muuten ei ole kovin monta artikkelia tai kirjaa kirjoitettu. Siinä käsitettä käytetään ainakin kolmella tai neljällä eri tavalla ja eri merkityksessä. Se on ainakin kielteinen ja myönteinen asia, suhde Jumalaan/kristukseen ja suhde rakastettuun. Kukin vähän erilainen, mutta samaan käsitteeseen puristettu. Lukijalle kirja ei ollut nautinnoksi. Suomalaisen yksinäisyyskirjallisuuden genreä ei kuitenkaan voi esitellä esittelemättä myös tätä kirjaa.

Epätavallista syrjäytymistä ja ymmärrettävää yksinäisyyttä

"Onpa nopealukuista!" kommentoi kaverini Mikko Anu Holopaisen Ilmeetöntä miestä. Kirjan todellakin luki hujauksessa, vaikka siinä oli yli kaksisataa sivua. Helppolukuisuus johtunoi (Haa! Onko suomen kielessä potentiaalin imperfektiä - jos ei, niin keksin sen nyt) tekstin suuresta rivivälistä ja kerronnan ilmavuudesta. Holopaisen ilmaisua voisi kuvata naivistiseksi ja pumpulimaisen kuplivaksi. Miellyttävää toki.

Ilmeinen nainen

Kirjan päähenkilö on nelikymppinen sairaalasiivooja Irma, joka on pakomatkalla, karkuteillä. Hän asuu hetken toisaalla ja seuraavan tuokion muualla. Irma työskentelee eri paikkakunnilla näkymättömissä hanttihommissa, paossa menneisyyttään: henkilöitä, tekojaan ja entistä olemustaan.

Tarinan edetessä paljastuu perinpohjin se, miten hänen elämäntilanteellaan on vankka pohjustus menneisyydessä. On siis olemassa myös sellaista yksinäisyyttä, jolla on hyvin vahvat selitysasteet ja hyvät perustelut. Ymmärrettävää yksinäisyyttä.

Teksti peilautuu Irman mielen läpi. Hän paikkaa yksinäisyyden aiheuttamaa tyhjyyttä värikkäillä mielikuvituksellisilla kuvitelmilla, sepityksillä ja haaveiluilla. En tiedä onko Holopainen tullut luoneeksi vahingossa vaiko tarkoituksella henkilön, joka vaikuttaa sekä yksinkertaiselta että hyvin terävältä vuoronperään ja jopa samanaikaisesti. Outojen kombinaatioiden mahdollisuus selittyy lähes hyväksyttävästi auki vasta aivan viimeisillä sivuilla, enkä voi siitä mitään paljastaa.

Ilmeetön mies

Irma konkreettisesti törmää rappukäytävässään mieheen. Ilmeetön mies on kirjan mystinen hahmo, joka vuorokaudet pääksytykseen makaa tyhjän asuntonsa lattialla ja käy kaksi kertaa päivässä mielipuolisella kävelylenkillä. Miehen mieli on jostakin selittämättömäksi jäävästä syystä syvästi järkkynyt. Hän on kuin kuori tyhjän ympärillä: ilman mitään ulospäin havaittavaa inhimillisiä toimintaa, vaikka hän "tuijottaa hämärässä katon hilseilevää maalia ja kokee kaiken."

"Tunteita kohisee hänen mielensä läpi tauotta kuin hän olisi radiovastaanotin, joka pystyy tarkkailemaan jokaista maailmankaikkeuden aallonpituutta yhtä aikaa. Hän ei pelkästään kuule tunteita vaan kokee ne kaikki -- Hänellä ei ole omia tunteita, ei toiveita, ei mielipiteitä eikä ajatuksia. Ei tarvetta katsoa eiliseen tai huomiseen."

Irma havaitsee löytäneensä ulospäin suoraa EKG-käyrää näyttävästä mieshahmosta itselleen kuuntelijan, kohtalotoverin ja lopuksi jopa mielessään rakastajan. Hän saa hankituksi avaimen tämän asuntoon, jossa alkaa viettää kaiken vapaa-aikansa ja ääneenkertoa pala palalta menneisyyttään ja nykyistä elämäänsä mitenkään reagoimattomalle kuulijalle ja meille lukijoille.

Syrjäytymisessäkin ymmärrettäviä syitä

Viime viikkojen syrjäytymiskeskusteluissa, -hankkeissa ja ehdotuksissa on pitkälti keskitytty sellaisiin tavallisiin asioihin, joita voitaisiin tehdä, jotta jo syrjäytyneet saisivat hypättyä sieltä syrjäisyydestä kohti keskiötä tai joilla voitaiiin estää tällaista yksilöitynyttä kurjistumiskehitystä.

Näiden villinäkin velloneiden keskusteluiden turhauttamana muutamat vanhemmat kirjoittivat Hesarin mielipidepalstalle omien lastensa kohtaloista. Kuinka syrjäytymistä ei voitu estää, vaikka oli taitoa, tahtoa ja tekoja - kuin vaalilupauksissa konsanaan. Kun taustalla on neurologisia ongelmia ja erilaisia mielen sairauksia, niin nykyisessä äärimmäistä kyvykkyyttä, suorituskeskeisyyttä ja kontrollia vaativassa yhteiskunnassa ei ole välttämättä mitään edellytyksiä pysyä yhteismarssin tahdissa.

Lisäksi elämänkyvyttömyys saattaa periytyä jo useammassa sukupolvessa. Tavalliset toimenpiteet eivät kosketa hedelmälliseen maastoon, eivätkä myöskään yhteiskunnan kevyehköt kurjuuden jälkien siivoamisen ylläpitotoimet. Tarvitaan myös pakillinen epätavallisia järeitä työkaluja, mikäli tavoitteena on aidosti nostaa jengiä jaloilleen.

 Sekakäyttöä, sairautta ja traumaattisuutta

Irma oli siis "entinen" sekakäyttäjä, hyväksikäytetty, hylkiö, asunnoton, juoppo. Hänen perusluonteessaan oli jo lapsena aistittavissa herkkyyttä, itse-epäilystä ja alemmuudentuntoa, jotakin sellaista, mikä saattaa altistaa ympäristön hyljeksintään, latistamiseen ja syrjäyttämiseen. Tällaisen lapsuuden ja nuoruuden luontaisena jatkumona on helposti päihteellinen elämäntapa, mikä saattaa viimeistään johtaa ainakin ulkopuolisten määrittelemään syrjäytymiseen normiyhteiskunnasta.

Nimettömästä miehestä tai hänen taustastaan kirja ei kerro juuri mitään. Hänen käytöksensä aiheuttajaksi ei voi kuin epäillä jotakin vakavaa sairautta, äärimmäisen traumaattista kokemusta tai pitkäkestoista lapsuuden laiminlyötiä.

Irman onnistui ponnistella, outoa kyllä, juuri traagisten tapahtumien ihme tsemppiavustuksella ylös syrjyyden ytimestä. Ainakin näennäisesti. Pakeneminen antoi osin merkityksen elämälle, vaikka tekstin ja kerronnan alla kytevät piiloviestit kuiskuttelivat viitteitä jostain vieläkin syvemmin salatusta ja tukahdetetusta.

Kirjan lopussa yksinäisyys räjäytettiin lukijan silmille.
Irmaa ei voi auttaa.
Kuka voi auttaa nimetöntä miestä?

Tyhjään juoksijat

Tämän bloggauksen on kirjoittanut Juho Saari:

Harvoin kirjan kansikuvan luoma tunnelma ja kirjan juoni kytkeytyvät toisiinsa yhtä hyvin kuin Marjo Niemen  kirjassa Juostu maa. Katsomalla kannen kuvaa voi oikeastaan kuvitella suuren osan kirjan sisällöstä.

Kirja rakentuu kymmenvuotiaan tytön ja hänen keski-ikää lähentyvän enonsa toisiinsa niveltyvistä ja osin päällekkäisistä kertomuksista. Luvuissa he ovat vuorotellen kertojia. Kumpikin on omalla tavallaan yksinäinen ja ulkopuolinen.

Kirja sijoittuu Lasse Virénin mitalijuoksujen aikaan, 1970-luvun lopulle tai 1980-luvun alkupuolelle. Tilaa ja olemista määrittää tehdas.

Samalla kirja paikallistuu suomalaisen yhteiskunnan yhteen käännekohtaan, jossa teollisen ajan taantuma ja perinteisen kulttuurin muutos kytkeytyvät yhteen. Hyvä symboli tuolle ajanjaksolle on lenkkeilijä.

Olen joskus haastatellut vanhoja ihmisiä siitä, kuinka hämmästyttävä asia lenkkeilijä tuolloin oli. Maaseudulla heitä kutsuttiin tyhjänjuoksijoiksi erotukseksi tulokseen tähtäävästä urheilijoista.

Tämän kirjan päähenkilöt eivät kuitenkaan ole tyhjänjuoksijoita, vaan tyhjään juoksijoita. He juoksevat tai ovat juosseet, koska se tuo heidän elämäänsä sisältöä ja mielekkyyttä täyttämällä sen tyhjyyttä.

Kymmenvuotiaan tytön nimi on Syksy, jonka nimeen liittyvä vuodenaika on muuten taitavasti leivottu sisään kirjan kanteen. Hän on itsenäinen ja omapäinen, välillä myös väkivaltainen. Jos käyttäytymiselle täytyy hakea selitys, se voisi olla perheen tilanne. Vanhempien yhdessäolossa on ongelmia, äiti itkeskelee ja isä kuljeskelee.

Rivien välistä voi päätellä, että isällä on joko mielenterveys- tai alkoholiongelma.  Sosiaalinen normisto on tiukka ja julkilausuttu: kehuminen aiheuttaa ylpistymistä ja meikkaava tyttö on huora.

Syksy valvoo välin öisin, lukee – myös aikuisten kirjoja – ja pitää juoksemisesta. Jos on mahdollista, hän menee metsään, samoin kuin joidenkin muiden yksinäisyyskirjojen henkilöt tämän blogin aikaisemmissa kirjoituksissa. Hän on sitkeä sissi. Kun hänen suksensa katkeaa mäenlaskussa, hän on niin vihainen, että hiihtää sisälle keittiöön yksi suksi jalassa.

Isä ratkoo tyttärensä käyttäytymisen ongelmat perinteiseen suomalaiseen tapaan raahaamalla lapsia hiuksista yläkertaan. Väkivaltaa kuitenkin rajoittaa se, että isä tietää tyttärensä juoksevan. Niinpä hän ei revi niin pahasti, että nilkat vääntyisivät. Mutta ei isä yksin paha ole. Hän opettaa lapsilleen luontoa ja yrittää parhaansa.

Syksyn puheet ja ajatukset on kirjoitettu hyvin joka toiseen lukuun. En kuitenkaan tunnista siinä kymmenvuotiaan ääntä. Hän on ylikypsä ikäisekseen; kukaan ei havainnoi noin tarkoin omaa ympäristöään ja muiden ihmisten toimintaa tuossa iässä. Itse asiassa kymmenvuotias Syksy tekee sen paremmin kuin 44-vuotias Juho.

Kalevi on puolestaan hänen enonsa, joka on hiljakseen muuttunut poikamiehestä vanhaksipojaksi. Hänen aikaisempi tavoitteensa oli tulla pitkänmatkanjuoksijaksi, mutta haaveet jäivät toteutumatta.  Kalevi itse syyttää valmennuksen puutteita ja huonoja kenkiä.

Hänen elämästään puuttuu selkeä tavoite, ja hän on huolissaan elämänsä suunnasta ja hallinnasta. Kuten tutkimusteni yksinäiset, hän hakee elämälle sisältöä tekemisestä, joka täyttää tyhjää aikaa. ”Sitä yrittää pysyä toimeliaana, rassata autoa, ja pitää paikat siistinä. Sienestää ja marjastaa, … kaikkea sitä on keksinyt kun on ollut pakko” (s. 45). Mutta yksinäisyydestä nousevat ajatukset vaivaavat, ”ne tulevat perässä kuin paarmalauma”.

Siskontyttären ja enon tarinat kytkeytyvät yhteen kirjan avainkohtauksessa, jossa Kalevi  tarjoutuu Syksyn valmentajaksi:
 ”…. kysyin, josko se haluaisi alkaa juosta tavoitteen kanssa. Kyllä se toljotti minua pitkään. Minä ehdin hunteeraamaan että onko se mykkä, kun muistanut ainuttakaan kertaa kuulleeni sen puhuvan. Se oli hiljaa ja toljotti minua niin kauan kuin, että minä ehdin luvata sille lenkkitossut … . Sitten se ynähti jotain, minkä minä tulkitsin sillä tavalla että se suostuu” (s. 31).

Sekä Syksylle että Kaleville juokseminen muodostuu elämää rakentavaksi tekijäksi.  Sen sijaan että Syksy kulkisi yksin metsässä, hän täyttää aikansa juoksemalla: ”se on hyvä, on jotain tekemistä”. Samalla hänen oman elämänsä hallinta paranee, ja Kalevi puolestaan saa jotakin tekemistä. Hän löytää myös kissanpennun, jonka ottaa omakseen. Hänen elämänsä muuttuu vanhojen pohdinnasta ja nykyisestä puuhailusta vähän enemmän eteenpäin katsovaksi.

Mutta sitten tapahtuu ikävä asia. Se on ollut ilmassa jo jonkin aikaa. Molempien maailma järkkyy.

Jälkikirjoitus

Niemen esikoiskirja on jälleen yksi osoitus siitä, että olisi tässä voinut viime vuosina lueskella muutakin kuin tutkimuksia. Paljon tunteita ja tilanteita on jäänyt lukemalla kokematta. Toisaalta yksinäisyyskirjallisuuden lukeminen on jo tuottanut monta uutta kokemusta sekä kirjallisuudesta että kirjallisuuden tutkimuksesta.

Kuten Jaana Huhta aikaisemmin on todennut, tämän hänen bloginsa avulla on tarkoitus kartoittaa suomalaista yksinäisyyttä kulttuurisena representaationa. Suomeksi se tarkoittaa, että kirjailijat kirjoittavat yhteiskuntaa heijastelevia tarinoita, joita vertailemalla pystytään sitten sanomaan jotakin yleistettävissä olevaa suomalaisten kokemasta yksinäisyyttä. Tuohon(kin) tarkoitukseen, siis suomalaisen yhteiskunnan representaatioiden kuvaamiseen, Juostu maa soveltuu hyvin.

Inte kiva koulu - tositarina koulukiusaamisesta

"Katselin kalenterista itsemurhan toteuttamiseksi valitsemaani viikkoa. Mikä näistä päivistä jäisi viimeisekseni? Saisinkohan mahdollisuuden heti maanantaina, vai olenko pakotettu odottamaan perjantaihin saakka."

Sisällöltään yksinäisempää kirjaa on vaikea löytää kuin Henrik Aallon "Bara lite småskoj..." (Pientä pilaa vaan...). Teksti perustuu kirjoittajan omiin yläastekokemuksiin 1980-luvulla.

Ruotsiksi kirjoitetusta kirjasta bloggaaminen on monella tavalla haastavaa, sillä esimerkiksi silmäily ja tiettyjen kohtien löytäminen on hitaanpuoleista. Sanoja ei samalla tavalla tunnista, vaikka mitään ymmärtämisvaikeuksia minulla ei ollut. Kaikki tässä käytetyt lainaukset ja käännökset ovat hyvin vapaita ja täysin omiani. Virheet ja väärinkäsitykset satakoot pohjattomaan laariini.

Håkan 

Kertojana on suomenruotsalainen Håkan (= Henrik), jonka perhe muuttaa takaisin Suomeen Singaporesta parahiksi yläasteen alkuun. "Singapore Sling!"

Koulunaloitus jälleen Suomessa pelottaa heti ensimmäisenä päivänä. Håkan on tottunut kurinalaiseen koulunkäynnin malliin Singaporessa, jossa vanhempia ja etenkin opettajia kunnioitetaan, kuunnellaan ja totellaan. Singaporessa Håkan oli löytänyt lukemisen ja kirjat. Hän jatkoi Suomessakin englanninkielisten kirjojen lukemista välituntisin. "Mitä paskaa sä oikein luet? Jotain homokirjoja!"

Håkan on pelokas ja vähän epävarma itsestään, kuten monet yläasteikäiset ovat. Hän on ylipainoinen, muodista ja merkkivaatteista piittaamaton koulupinko. Miten oivallinen valinta luokan hylkiöksi!

Koulukidutus

Kirja kertoo koko yläasteen ajan jatkuvasta hyvin systemaattisesta kiusaamisesta, kidutuksesta, julmuudesta ja sadismista. Se ei jätä epäselvyyksiä, ei tulkinnanvaraisuuksia. Sen sijaan se nostattaa raivontunteita, omien kouluaikojeni muistoja 1980-luvulta ja helminauhamaisesti kysymyksiä: Miksi? Miksi ei? Miten voi olla mahdollista?

Kiusaaminen alkaa nälvimisenä, haukkumisena ja kaikenlaisena dissaamisena. Se jatkuu nimittelynä, halventamisena, syrjäyttämisenä. Seuraavaksi keksitään uhkaukset, omaisuuden vahingoittamiset ja fyysistyvät väkivaltaisuudet. Iljettävintä mielestäni oli kokonaisten valhetarinoiden sepittäminen kiusatun ympärille: kuinka tämä "håmå" on koskenut kiusaajaa uima-altaassa tai kuinka "pinkon" koulumenestys perustuu vain luunttaamiseen. Valheista muodostuu totuuksia, kun niitä jatkuvasti toistetaan joukkovoimalla.

Yhdessä vaiheessa Håkania oli potkittu niin, että vessassa käynti sattui monta päivää.

Nujerrettu ja epäluuloiseksi peloteltu  Håkan alkaa viihtyä parhaiten yksin, ilman härnääjiään ja luokkatovereitaan, kun kukaan ei piikittele eikä tarvitse olla varuillaan. Mitään yksinäisyyden ylittävää tunnetta hänellä ei ole. Hän ei enää tiedä, mitä on hauskuus.

"Miksen jo aiemmin ymmärtänyt yksinäisyyttä ainoaksi ystäväkseni. Miksi kohtelin sitä kuin vihollista?"

Uuden oppilaan ongelma

Uuden koulun aloittaminen tai luokan vaihtaminen on aina sellainen vaihe, milloin riski joutua merkityksi kasvaa. Håkan kuvaili ensimmäisten päivien yksinäisiä, tarkkailuasetelmallisia välitunteja riipaisevasti. Kuinka vaikeaa on saada nopeasti luotua edes auttavaa kontaktia valmiisiin ryhmiin ja rintamalinjoihin. Mihin sijoittua edes teoreettisesti?

Muistan omalta kouluajaltani sen, että luokkaan kesken lukukauden muuttaneet joutuivat herkästi erityisasemaan - osa hyvässä ja osa pahassa. Uuden oppilaan tulo heilautti koko luokan asetelmia: mihin väliin tulokas loksahtaakaan.

Ei voi olla sattumaa, että usealla uudella oppilaalla esiintyi samansuuntaisia hankaluuksia. Oman paikan hakemiseen täytyi käyttää kyseenalaisia erottumisen keinoja ja huomiohakuisuutta, joka usein takasi aseman villeimmässä, kingeimmässä ja itse itsensä jalustoimassa ringissä. Joskus mietin sitäkin, oliko muuton syynä jotkut aikaisemmassa koulussa jo ilmenneet ongelmat, joita ei paikanpäällä ikinä ratkaistu.

Uudet hiljaiset joutuivat helposti syrjään. Ja kiusatuiksi.

Aikuiset aistimattomat

Pihisin kiukusta kirjan opettajia kohtaan. Håkanilta tentattiin ensimmäisinä oppitunteina yhtenään "millaista Singaporessa oli, ai koulupuvut haha..." Jatkossa Håkania käytettiin englannintunneilla kävelevänä sanakirjana. Opettajien pitäisi tietää tällaisen erityiskohtelun aiheuttavan epätasapainoa herkissä oppilassuhteissa ja -tasapainoissa.

Opettajan tulisi ymmärtää, nähdä ja aistia, onko toinen myötämielinen jakamaan kokemuksiaan. Koulutetun kasvattajan tulisi tietää, miten toimia tällaisessa tilanteessa; kuinka mahdollistaa varovaisesti nuorten ihmissuhteiden synty, eikä käyttää toista oppituntien keventäjänä tai oman työn helpottajana, vaikka se kuinka tuntuisi kiinnostuksen osoitukselta.

Håkanin saama tuki opettajilta oli muutenkin olematonta. Kiva-kouluja tai sovitteluja ei tuolloin ollut, kiusaamisesta ei ääneen puhuttu, kanneltu ei. Opettajat tuntuivat täysin kykenemättömiltä huomaamaan, mitä heidän silmiensä alla oikeasti tapahtui. Jotenkin tuntui, kuin he olisivat itse olleet kiusaamisen mahdollistajina. Oliko heistä puolitietoisesti parempi se, että viha ja halveksunta kohdistui yhteen oppilaaseen kuin kenties opettajaan tai opetukseen.

Håkanin hätää, edes kahta itsemurhayritystä, ei huomattu missään vaiheessa kotona - tai sitä ei haluttu omien kiireiden keskeltä nähdä. Isä oli aina työmatkoilla, ja äitikin teki pitkää päivää. Håkanin illat kuluivat synkissä ajatuksissa. Metallimusiikki lohtuna.

Kirja sijoittuikin suuremmaksi osaksi koulupäiviin ja -matkoihin. Jotkut oppilaat kohtelivat häntä ihan ihmisiksi ollessaan yksin koulun ulkopuolella. Kun kiusaaminen vähitellen tiivistyi koko luokan rintamalinjaksi yhtä vastaan, käänsivät nämäkin hänelle selkänsä.

Empatian esiinpurskahduttamista kaikille

Håkan kuvailee itsevihaansa, mitättömyyttään, rumuuttaan, nolluuttaan, näkymättömyyttään, yksinäisyyttään aikuisen kertojan äänellä. Pienen pojan näkökulma ei oikeastaan suoraan kuulu, sillä tapahtumat vaikuttavat osin hyvin kypsästi analysoiduilta. Paluu menneisyyteen ei varmasti ollut kirjoittajalle helppoa. Kevätjuhlan todistustenjaon jälkeen ysiluokkalainen käveli pois koulusta taakseen vilkaisematta ja vannoi: "tänne en palaa enää koskaan."

Håkanin tunteet, johtopäätökset ja toiminta tuntuvat ymmärrettävän loogisilta. Lukijana en voinut olla miettimättä, miten itse olisin vastaavanlaisessa tilanteessa reagoinut. Toisaalta kirja herätti valtavan halun puuttua ja ottaa ohjat omiin käsiinsä! Ymmärrä hei Jaana - tämä tarina oli jo, kyseesä on vain kirja, tällaista se oli silloin kasarikoulussa. Pystyin vain siirtämään kirjan sivuun hetkeksi. Seuraavaksi mietin, onko pahin kiusaaja kaikista eli Leo lukenut kirjaa. Onko hän kuulolla!

Kunpa näin vaikuttava kirja käännettäisiin suomeksi. Mielestäni kaikkien koululaisten, vanhempien ja opettajien tulisi lukea se - ei viihteen vaan oppimisen vuoksi. Tämä kirja toimii empatian (tai vihan vääryyttä kohtaan) ryöpsäyttäjänä aivan eri tasolla kuin Enkeli-Elisat tai julkkisten lööpeissä poraamat koulukiusausmuistelut. Kirjan jälkipyykiksi voitaisiin kehittää erilaisia malleja ja vertaistukea, joita jakaa netissä.

Kolmen vuoden kärsimyksen loputtua jäljellä ovat vain seuraavat ajatukset:

"Vad jag såg var ett hjärta som dött, trots att det fortfarande slog.
 Vad jag såg var en hjärna som slutat tänka, fast den tänkte för mycket.
 Vad jag såg var ett liv utan värde, utan innehåll.
 Vad jag såg var en ensam man, som ville men inte vågade dö"

"Näin sydämen, joka löi, vaikkakin oli kuollut.
 Näin mielen, joka oli lopettanut ajattelemisen, ollen täynnä ajatuksia.
 Näin arvottoman elämän, ilman sisältöä.
 Näin yksinäisen miehen, joka halusi kuolla. Muttei uskaltanut."