Haavoittuvassa asemassa olevien yksinäisyys on kuvattu useissa tutkimuksissa ja sanoitettu muutamissa romaaneissa, mutta ilmiöstä löytyy yhä uusia näkökulmia. Suomenruotsalaisen kirjailija Johan Bargumin varhainen romaani (1971) Suomalainen ruletti on esimerkki tämänkaltaisesta teoksesta – joskin historiallisesti se tietysti edeltää monia muita aikaisemmin esiteltyjä kirjoja. Kirjan tarina rakentuu keskeisten hahmojen elämäntapahtumien kuvauksista, jotka sitten pala palalta kytketään yhteen.Kirjan avaa ja sen tarinat kytkee yhteen Anja Stenbackan kertomus. Hän on kaksikymmentävuotias baarityöntekijä, joka sinnittelee pienellä palkalla 1960-luvun lopun Helsingissä kahden muun naisen kanssa samassa vuoteessa. Hän on keskiluokkaisen perheen tyttö, joka on joutunut alamäkeen. Talouttaan hän paikkaa myymällä alastonkuviaan.
Elämässään ajelehtivan Anjan elämä muuttuu, kun hänen työnantajansa alkaa kähmiä häntä hameen alta. Anja puolustautuu, onnistuu lyömään miehen tajuttomaksi, ryöstää baarin kassasta kuukauden palkkansa ja pakenee. Kirjan kehyskertomus muodostuu seuranneesta pakomatkasta.
Pavel on puolestaan 67-vuotias, ikääntynyt työmies, josta ihmiset ovat yksi kerrallaan kadonneet. Lähtökohdatkaan eivät olleet erinomaiset, sillä hän oli 1918 tapetun venäläisen sotilaan lapsi, mutta elämässä oli hyviäkin puolia, kunnes ensin kuoli vaimo syöpään ja sitten meni terveys, ja eteen tuli työkyvyttömyyseläke suhteellisen nuorena.
Äidin kuoleman jälkeen ainoa lapsi Arnekin alkoi pitää etäisyyttä, vaikka asuikin vielä kotona. Elämästä katosi rakenne ja sisältö. Kun Arne pääsi ylioppilaaksi, ei enää ollut ketään, joita olisi juhliin kutsunut. Sukua ei ollut ja ystävätkin jäivät työpaikalle. Kylässä yksi tai kaksi heistä kävi eläkkeelle jäämisen jälkeenkin, mutta pikku hiljaa ei ollut enää puhuttavaa heidän kanssaan.
Viimeinenkin yhteys katosi muihin ihmisiin katosi, kun Arne lähti Turkuun opiskelemaan:
”Ja minä vaelsinkin keittiöstä olohuoneen läpi makuuhuoneeseen. Yhtä harmautta. Yksinäisyyttä.”
Ihmisiä olivat vain naapurit, joita hän seurasi oven raosta. Hänestä etääntynyt poika alkoi käydä vasta, kun meni naimisiin ja halusi asunnon itselleen. Pavel sopeutui poikansa tahtoon ja muutti laitokseen, monella tapaan itsensä turhaksi kokevana sydänsairaana työmiehenä.
Kirjan yksinäisin hahmo on Ralf, 30-vuotias elämässään moneen kertaan kolhittu ja koulunsa kesken jättänyt keskiluokkaisen avioeron perheen vesa, joka elätti itseään muuttokuskina. Yhden muuton yhteydessä hän tutustuu parempaan keskiluokkaan kuuluvaan Gunillaan.
Rakkaus leimahtaa nopeasti ja lapsikin tulee maailmaan, mutta kohta Gunillaa alkaa vaivata perheensisäinen luokkaero. Gunilla ei ole tyytyväinen mieheensä, jolla ”ei ole yhtään voimaa. Ei yhtään aloitekykyä.” Ralf yritti lukea ylioppilaaksi, mutta opinnot eivät oikein edelleen. Urallaan etenevä Gunilla alkaa olla yhä enemmän poissa ja Ralf yhä yksinäisempi.:
”Ja mitä yksinäisempi hänestä tuli, yhä useammin Gunilla oli illan poissa."
Pikku hiljaa kaikille oli selvää, että suhteella ei ole enää ole tulevaisuutta ja lopulta Gunilla hankki itselleen haluamansa: kunnianhimoisen ja koulutetun miehen. Yhtenä yönä Gunilla ei enää tullut kotiin, liitto oli ohitse, ja uusi mies vei Gunillan ja lapsen Ruotsiin. Ralfin sopeutui tai joutui sopeutumaan, mutta elämästä katosi hänelle tärkeimmät asiat. Jäljellä ei ollut enää ketään, paitsi vanheneva isä:
”Yksi ainoa ihminen? Kuinka näin on voinut käydä. ”
Hän tajusi olevansa katoamassa muilta ihmisiltä, sillä ”polut ovat kuin ihmisiä … Jos ne jätetään yksin, ne katoavat.”
Samalla tavalla elämästään oli irrottautunut myös Kim Harju, joka 23 vuotiaana oli jo muusta yhteiskunnasta ulkona, ”juopunut, rappiolla, väsyneenä”. Hän ”oli yrittänyt tuntea ihmiset ympärillään, tuntea, että hän oli yksi monista, tuntea, että hän kuului näiden ihmisten joukkoon, jotka kaikki halusivat muuttaa sitä yhteiskuntaa missä hän oli niin pahasti eksynyt. Vanhempiensa varoilla elävä ja näennäisesti opiskeleva Kim on Arjan poikaystävä, tai ainakin Arja on yksi Kimin hoidoista.
Ikävä kyllä hänellä on myös pistooli. Ihmisten kohtalot kietoutuvat toisiinsa. He kohtaavat kuin ihmiset kohtaavat, kun loppujen lopuksi ei oikein yhteistä ole. Ja lopulta edessä on väistämätön loppu.
