27.12.2012

Kun persoona ei mahdu ahtaaseen ympäristöön

"Sie oot umpimielinen luikuri kakara. Kulet nurkissa ja kyttäät. Savolaiset on suoria ja reippaita immeisiä, parasta kansaa, äiti tiuskaisi kotimatkalla mukaan tarttuneella murteella."

Taija Tuomisen Tiikerihaissa perheenjäsenten väliset keskustelut käydään nälvimällä, haukkumalla, uhkaamalla ja kiristämällä. Kirja uhkuu pyhää syväänrakennettua perhevihaa, kilpailuasetelmallista taisteluraivoa ja toisten nujertamisella nautiskelua.

Elisan äiti Hilkka on kotoisin idästä. Hän päätyy hoitamaan rappiosikatilaa jonnekin muualle päin Suomea. Omaa miestään ja tämän äitiä hän pitää väkivaltaisessa kurissa, kunnes päätyy heittämään nämä lopullisesti ulos - vaikka tila onkin miehen.

Tytärtään hän ohjailee uhkaamalla itsemurhalla: "Mitä teet Elisa, jos äiti hyppää tuonne ojaan?", ripustautumalla: "Suukotathan mua, se sammalsi" ja mollaamalla: "Sanon vaan, ettei sua kunnon pojat huoli. Semmosta mainetta olet hankkimassa."

Hilkka

Hilkka on yhtäaikaa herkkä ja vahva, villi, lapsenomainen, omalla tavallaan lahjakas, hyvin erityislaatuinen nainen. Hän vetää puoleensa miehiä ja joutuu epätoivoisen ihailijan pahasti pelästyttämäksi nuoruudessaan.

Tuuliajelullaan hän ankkuroituu elämäntilanteeseen, jonka kaltainen ei ainakaan minun mielikuvituksessani hänelle sovi alkuunkaan. Hän elää kuin väärissä kulisseissa vääränlaista elämää ja joutuu syyttä sekä omaa syytäkin ympäristönsä kanssa kestokahnaukseen.

Hilkan tyyli ilmaista itseään tai tyytymättömyyttään on olla jatkuvassa ristitulessa muiden ihmisten kanssa. Ympäristö ei kestä näin voimakasta ja erikoista naista, vaan nostattaa joka suunnasta vahvaa vastarintaa, mikä saa Hilkan yhä tiukemmin puolustautumaan ja toimimaan yhteisön kannalta väärin. Hän taistelee vastaan, vaikka käytöksellään vain murentaa lisää omaa tilaansa ja mahdollisuuksiaan. Samalla tuhovoima leviää ja tarttuu muihin ihmisiin.

Uskon, että Hilkan kaltaisia naisia (miksei miehiäkin) on keskuudessamme oikeasti - etenkin vanhemmissa sukupolvissa. Ahdasmielisiin ympäristöihin syntyy lapsia, kasvaa uudella tavalla ajattelevia nuoria tai muuttaa muualta aikuisia, joiden persoona ei mahdu ympäröivään tilaansa. Alkupolku lähtee viemään väärään suuntaan, eikä reitillä löydy kuin umpikujia.

Ymmärryksen, sallivuuden ja erityisyyden hyväksynnän puute sammuttavat varmasti edelleenkin monta roihahdusherkkää luovaa liekkiä. Jäljelle jää vain tukahdutettu kytevä hiillos, josta saattaa syttyä sitten halllitsemattomia ja tuhovoimaisia roihuja.

Hilkan ratkaisu- ja pakokeinoksi valikoituivat viinalla läträäminen, katkeruudella mässäily ja omaan tyttäreen ripustautuminen. Varmasti hänen olemisensa vaikutti ulospäin mielenterveysongelmaiselta ja mielipuoliseltakin, vastuuttomalta ja itsekkäältä.

Kertakaikkisen kamala ämmä - josta olisi kuitenkin teoriassa voinut tulla vaikka mitä.

Elisa

Hilkan tyttärestä kasvaa tunteeton näennäismenestyjä, joka viihdyttää itseään muilla ihmisillä leikittelyllä ja heidän poispotkimisella elämästään. Mielestäni on jännää, kuinka tällainen henkilö niin suuresti viehättää muita: teflonpintaa halutaan ehdoin tahdoin rapsuttaa, vaikka epäonnistuminen on enemmän kuin todennäköistä.

Vaikean lapsuuden ainut plussapuoli oli se, että opiskelu- ja työelämä osoittautuvat hänelle lastenleikiksi. Elisa etenee ja pääsee omilleen. Hän saa sahattua irti napanuoransa sekä muut äitiinsä kytkeytyvät läheisriippuvuusketjut. Omia lapsia hän ei halua.

"-- minun päämääräni oli tapani elää. Minun vapauteni ja tapani olla kiintymättä mihinkään. Että aion elää elämäni niin, että voin koska tahansa hypätä ensimmäiseen junaan -- minä omistin yksinäisyyteni ja työni. Se oli minun vapauteni. Minun maailmani."

Sekä äiti että tytär olivat totaalisen yksin: yksinäisiä, hylkiöitä ja hylkijöitä.

Kirja jätti lukijalleen kuitenkin pienen toivonkipinän siitä, että Elisan yksinäisyydestä voisi löytyä kohta, johon reiän poraaminen saattaisi onnistua.

22.12.2012

Hauras yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari

Suomalaisen myyvän kirjallisuuden alikasvillisuudessa on omia polkujaan kulkevia kirjailijoita, jotka kirjoittavat mitä haluavat ja miten haluavat sen enempää miettimättä kirjojen kysyntää. Lääkäriksi itsensä ensin kouluttanut, mutta myöhemmin vapaaksi kirjailijaksi siirtynyt Esko Raento (1948–2008) on yksi heistä.

Hänen kollegansa ja vaelluskaverinsa Hannu Mäkelä kirjoittaa HS:n nekrologissa, että ”Julkisuudessa häntä ei juuri nähty, mutta rikas sisäinen elämä ja suppea mutta todellinen ystäväpiiri estivät erakoitumisen”. Raento ehti kirjoittaa kymmenkunta kirjaa. Joulun alla 2012 yhtäkään hänen kirjoistaan ei ollut pääkaupunkiseudun kirjastoista lainassa ja hyllyssä niitä oli kolmesta viiteen kappaletta nimikettä kohti.

Miehen identiteettiin sopii, että nyt esiteltävä, hänen viimeiseksi jäänyt kirjansa on nimeltään Yksinäisyys vuodelta 1998. Jotakin lienee hänen elämässään sen jälkeen tapahtunut, sillä viimeisenä kymmenenä vuotenaan hän ei enää julkaissut.

Raennon kirjasta on vaikea lainata yksittäisiä lauseita, sillä koko kirjassa niitä on vain puolisen tusinaa. Se on rakennettu runoa jäljittelevään muotoon, jossa toisiaan seuraavilla sivulauseilla ja kappalejaoilla siirrytään aiheesta toiseen. Tarkasteltavana oleva aihe käydään usein lävitse muodossa ”ei niin …., ei niin…, eikä niin…, vaan niin…, ja niin…, ja niin…, ja vielä niin”. Ja niin edelleen, yhä uudestaan, täydennettynä ”sitä…, mitä…”-lauseilla.

Raento on myös päättänyt pitää lukijaa hereillä jättämällä sieltä täältä lauseketjuista pois hänelle tarpeettomia substantiiveja ja verbejä, mikä pakottaa lukijaa ikään kuin täydentämään kirjaa. Minä päädyin nollaamaan oman kappaleeni jälleenmyyntiarvon kirjaamalla marginaaliin luetteloiden numeroita ja ranskalaisia viivoja sekä lisäämällä puuttuvia sanoja.

Kirja on tiheään kirjoitettu kertomus miehen arjen hetkiin kytkeytyvistä ajatuksista ja tunteista. Sen alkupuolella hän kuvaa ”minän” suhdetta naiseen (”sinään”), jonka kanssa ”kumpikin tunnemme kuinka voima vastaa haluun ja kuinka halu vastaan voimaan ja kuinka ihanasti runtelevat toisiansa tasavahvat” (s. 26).

Parisuhteessa yksinäiset ihmiset täydentävät toisiaan sen ajan, minkä loppumaan tuomittu suhde kestää. Jotakin on koko ajan pielessä, sillä hän kuvaa kuinka ”vuoroon torkumme, vuoroon valvomme sylitysten, sinä minun sylissäni, minä sinun ja kumpikin jonkun kolmannen” (s. 17-18).

Myöhemmin hän kirjoittaa ”vastavoiman sammumisesta”. Alkuosan lopuksi mies päättää lähteä ”naisen tuoksua hengittämättä” ja hänen ”katseeseensa vastaamatta” junalla kaupunkiin. Siellä hän käyttäytyy kuten tutkimusteni yksinäiset yleensäkin käyttäytyvät: hän juoksee, tarkkailee ja tulkitsee kanssaihmisiään, käy kahviloissa, tunnustelee ympäristöään ja seuraa luontoa ja säätä, mutta ei juurikaan puhu kenellekään.

Mikään ei oikein ole olemassa itsessään, vaan vain suhteessa toiseen ja osallistumisen sijasta hän tarkkailee: onnellisuus on miehelle sitä, että hän saa jakaa toisten hänelle tuntemattomien ihmisten iloisuuden ja museossa käynti sitä, että hän katsoo muiden katsovan tauluja. Ajatusten rauha on jatkuvasti veitsenterällä. Mikä tahansa tapahtuma – varjosta astuvan vanhan miehen hymy, pylvään takaa juokseva lapsi, ohi kiiruhtavan naisen katse – vie mieheltä mielenrauhan palauttamalla muistiin keskeneräisiä ja välteltyjä ajatuksia.

Myös ”toisen” kanssa on ajatuksissa vaikeaa. Muistoissa jo se, että toinen vaipuu omiin ajatuksiin tai katsoo toisaalle, saa toisen pahoittamaan mielensä iäksi. Mies ei myös voi olla kuvittelematta (ex)naistaan samassa kaupungissa etsimässä elämänsä miestä, ”joka päästäisi sinut siitä, mistä tahdot päästä”.

Mies on ihan rikki. Kaikki on turhaa ja tarpeetonta. Muuta ei ole tehtävissä kuin nousta jälleen junaan ja mennä kylmänä olevaan lapsuudenkotiin. Taloa lämmittäessään hän hautautuu lapsuudesta ja nuoruudesta siivilöityviin muistoihin, joissa risteilevät radanvarressa seissyt alaston nainen, kodin verhot, perheen rutiinit ja elokuvien kohtaukset, mutta ei juurikaan muita ihmisiä. Siellä hän kuitenkin on tuntenut olevansa ”keskellä sen sijaan että syrjässä”, vaikka isä ei osaakaan olla hyväksyvä ja rakastava, ja äiti haluaisi, että hänen lapsensa olisi aina kotona.

Nyt lapsuudenkodissakaan ei ole paremmin.

Kaiken kaikkiaan Raento on kirjoittanut kirjan, joka ansaitsisi blogia laajemman tarkastelun. Sosiologi minussa aistii, että Raento on Buberinsa ja Simmelinsä lukenut, sen verran usein hän näkee sosiaalisten suhteiden hajoavan ja sen verran tarkkaan hän seuraa ihmistensä elämää. Tämän väitteen todentaminen kuitenkin vaatisi pitempää perehtymistä.

Kirja myös leikittelee taitavasti vastakohdilla. Sanat ovat suhteessa toisiinsa. Tietysti voidaan pohtia sitä, kuinka pitkälle muotojen kanssa kannattaa leikitellä, mutta joka tapauksessa sillä on lisäarvonsa. Ainakin minua koukuttavat myös hänen kymmenet uudet ilmaisunsa alkaen ”sisäpihan siimeksenhämärästä” ja ”kirkonportaiden katseidensuojaan” ja ”takahuoneiden suudelmanhiljaisuuteen”.

Mukana on myös paljon vielä avautumattomia lauseita yksinäisyydestä, kuten vaikkapa: ”välimatka ja vallinnut välinpitämättömyys liittävät heidät yhteen niin etteivät he edes yksinäisyydessään ole yksin ja suru ja viha sitovat heidät toisiinsa niin etteivät edes käsittämättömän edessä keinoja vailla” (s. 68). Mitä ihmettä tuo tarkoittaa?

Loppuosasta tuntuu lisäksi puuttuvan jotakin. Se on epätodennäköistä, koska Raennon kerrotaan hioneen jokaisen lauseen. Mutta ehkäpä Raento haluaa, että hänen lukijansa vaivaa päätänsä. Jos blogi siihen venyy, joku muukin Raennon kirja tulee vielä luetuksi.

20.12.2012

Elämäntapana eristäytyminen

Aikaisemmissa bloggauksissa en ole vielä tunnustanut sitä, kuinka skippaan yleensä kirjanalun sitaatit - etenkin jos ne ovat englanninkielisiä tai runoja. Ymmärrän, että siteerauksella halutaan luoda kirjan sisällön ja jonkin olemassaolevan välille vihjaava yhteys, mutta silti ne ovat mielestäni usein turhia esitiisereitä. Kun jonakin päivänä mahdollisesti saan oman kirjani valmiiksi, niin tuleekohan minullekin pakottava tarve siteerata jotakuta. Epäilen.

Luin Petja Lähteen kirjan Poika. Siinä on alkuun siteerattu Tom Waitsia:

"Pretend that you owe me nothing
 And all the world is green
We can bring back the old days again

And all the world is green"

Luin ensin kirjan, sitten siteerauksen, kuuntelin biisinkin. Yhteyttä en löytänyt.

Road-roamaani

Mutta kirja vei mukanaan! Tarina sijoittui tielle: road-romaani kuljetti lukijaa pitkin Turuntietä vanhassa Golfissa, jolla tuore isä pakeni pääkaupunkiseudulta avioerokortin esiinvetänyttä vaimoaan Saijaa.  

Golfin takapenkillä matkasi Jannen ja Saijan vielä nimeämätön kolmikuinen poika. Isällä ja pojalla molemmilla oli päällään vain kylpytakit, eikä mukaan tullut napatuksi edes vaippoja. Riidan aikana Saija oli uhannut viedä pojan mukanaan Espanjaan, eikä Janne kestänyt ajatusta pojan menettämisestä: "Aamulla, kun oli paniikissa siepannut pojan sängystään, hän oli toiminut kuin kuka tahansa kokenut isä. Poika oli tuntunut osalta häntä ja kosketuksen varmuus oli antanut luvan lähteä."

Vaimonsa Janne lukitsi vessaan ennen katoamistaan.

Aurinko hiillostaa matkalasia, jotka kamppailevat aikaa vastaan. Kuinka vauvaa hoitamaan tottumaton isä saisi pidettyä hengissä vain rintamaitoa syövän poikansa?

Kun Saija vapautui vankilastaan, hän soitti välittömästi Jannen poliisi-isälle. Tämä lupaakin auttaa Saijaa ja näkee episodin mahdollisuutena löytää yhteyden, jos ei enää omaan lapseensa, niin ainakin lapsenlapseen. Janne oli katkaissut välit isäänsä äidin kuoleman jälkeen.

Janne osoittautuu hoivaajana ihan kekseliääksi. Vaipan saa taiteltua palasesta kylpytakkia ja pätkästä huoltoaseman käsipyyherullaa. Vauva ei kuitenkaan suostu juomaan Tuttelia suoraan purnukasta, joten Janne ymmärtää itsekin pian, että lapsi tarvitsee äitiään. Hän alkaa perääntyä aikeissaan ja lupaa kohdata isän ja Saijan eräällä taukopaikalla

Kun Jannen isä ja Saija lähtevät noutamaan pientä poikaa, kirjasta kehkeytyy takaa-ajoromaani. Ikävien sattumien, yllättävien kohtaamisten ja menneisyyden haamujen vapautumisen myötä tapahtumat paisuvat kuitenkin sellaisiin mittasuhteisiin, ettei edes kirjailija pystynyt keplottelemaan niistä enää irti. Loppu jää lievän ikävästi ilmaan.

Kaikki yksinäisiä

Kirja nakkaa lukijan vuoronperään eri päähenkilön menneisyyteen. Jokainen heistä on nykyisessä elämässään yksinäinen. Saija ja Janne olivat yhdessä päättäneet, että valitsevat elämäntavakseen eristäytymisen: "Janne halusi vain pysyä rauhassa, omissa oloissan. Saija oli ajatellut samoin ja siksi he olivat avioliittoon päätyneetkin. -- Heidät liitti yhteen menneisyys, joka ei ehkä koskaan päästäisi kokonaan otteestaan."

Takautumista löytyy riipaisevia menetyksiä, riippuvuuksia, väkivaltaa, vankilaa, työttömyyttä ja muuta yksinäisyyskeitoksen peruskauraa. Näissä ihmiskohtaloissa yksittäiset tapahtumat käynnistivät negatiivisen oravanpyöräksi muotoutuneen noidankehän, jossa ikävyydet kumuloituvat ja rullaavat paikallaan.

Kun tapahtumaketjua ei pysäytetä, osata jakaa tai taakkaa muuten purkaa, alkaa myös muista ihmisistä välittyä uhka - tuen, ymmärryksen ja mahdollisuuden sijaan: "Janne oli eristäytynyt tarkoituksellisesti kavereistaan ja tuttavistaan jäädessään työttömäksi. Ihmiset ärsyttivät. Rehellisyys ja vilpittömyys olivat harvoin havaittava piirre, varsinkin pääkaupunkiseudulla."

Ratkaisuvaihtoehdoksi valikoituvat sitten epätoivoiset yritykset ja keinot: yksi muurautui syvään omaan itseensä kärsimyksineen, toinen päätti paeta ja kolmas...

Niin. Mihin ratkaisuun Janne lopulta päätyikään?

15.12.2012

Hylätyn ja hyväksikäytetyn yksinäisyys

Nyt bloggaan kirjasta, jonka olen lukenut jo kauan sitten, mutta jonka ahmaisin uudestaan, koska halusin nostaa kirjan tähän y-blogiin. Kyseessä ei ole mikään Finlandia-palkittu klassikko tai edes kulttimainetta kerännyt teos, vaan naisten perushömppää astetta karheammalla tarinankertojan äänellä.

Halt! Stoj! Tämä bloggaus sisältää juonipaljastuksia!

Hilkka Ravilon Älä itke äitini etenee kuin C-luokan Hollywood-elokuva. Värikkäissä käänteissään, radikaaleissa ratkaisuissaan ja epäuskottavissa sattumissaan se saa tarinoita rakastavan lukijan koukutetuksi.

Ja minähän rakastan hyviä tarinoita.

Annan anteeksi melkein mitä vain, että tarina jatkuu, sivu kääntyy ja palapeli alkaa hahmottua. Annan anteeksi kielelliset kömpelyydet, ilmaisulliset latteudet ja jopa feministiset, lukijan sivistämiseksi osoitetut paatokset. Ravilo on Hämeen-Anttilan äijäversio. Kummankin kirjoissa mennään tarina edellä - tyyliseikat sikseen.

Puumankaataja Lauri

Älä itke äitini kertoo 1970-luvulla syntyneestä Lauri Kivipöydästä, jonka hc-lapsuus kului sijaisperheissä, laitoksissa ja nuorisovankilassa. Vanhemmistaan hänellä ei ollut muistikuvaa tai myöhempääkään tietoa, jopa hänen oikea syntymäaikansakin puuttui Väestörekisterikeskuksesta.

Sijaisperheet hylkäsivät pojan vuoronperään. Aikuiselämässä sama jatkui naisystävien taholta. Välllä Lauri muistelee lapsuuttaan, josta ei löydy ensimmäistäkään hyvää nostoa. Ei ystävää, kuuntelijaa, tukijaa.

Mutta jotakin on piilossa pinnan alla: tuoksuja, tietoja, taitoja...

Jossakin vaiheessa Lauri tajuaa viehättyvänsä itseään huomattavasti vanhemmista naisista, etenkin heistä, jotka pystyvät ylläpitämään häntä taloudellisesti: tarjoamaan pesäkolon ja pesäkoloaan, suojan ja hetkellisen merkityksen nuorena orina, puumankaatajana.

Lööppimäisesti esitettynä voin todeta, että kirja tihkuu seksiä, mutta sitä ei suinkaan valuteta lukijan päälle: kuvaukset eivät yritäkään saavuttaa mitään esimerkiksi Robbinsin ylihekumallisuudesta, vaan enemmänkin aloittelevan pornokirjoittajan tyylinen räävi tökeröys on täysin omiaan tähän tarinaan.

Rikos 

Kirjan alussa Lauri sortuu vahingossa vakavaan rikokseen, mikä käynnistää dekkarimaisen juonenkuljetuksen ja vahvistaa lukijan sitoutumista Lauriin. Kun toivoo toisen selviävän rikoksesta kiinni jäämättä, niin on henkisellä tasolla hyvin empaattisessa suhteessa henkilöön: minä en ainakaan olisi ikinä hylännyt sinua, lapsena, poikana, poikaystävänä. Päinvastoin, kostosikin on oikeutettua. Äidinvaistot ja  oidipaaliset sidokset kietoutuvat möykyksi.

Miriam

Pakomatkallaan ruotsinlaivalla Lauri kohtaa kauneushoitolan johtajattaren, kuusikymppisen Miriamin, jonka ylelliseen kotiin hän asettuu "sonniksi". Nainen neuvoo, käskee, määrää, mitä Laurin tulee tehdä ja kuinka olla. Lauri on tottunut koko ikänsä mukautumaan toisten tahdon alle, joten se ei tuota hänelle vaikeuksia - vaan lähinnä mukavuuksia.

Pian Lauri huomaa kuitenkin, että Miriamillakin on pimeät puolensa ja joku, joka määrää: Anna.

Anna

Kauneushoitolan oikea omistaja on viisissäkymmenissään oleva rikas perijätärleski, Anna, joka lähettää Miriamin pois tieltä Ranskaan "retriittiin" eli kauneusleikkaukseen ja rasvaimuun. Miriam pyytää hädissään Lauria odottamaan paluutaan ja  noudattamaan sillä aikaa Annan käskyjä - mitä ikinä tämä vaatiikaan. Ja  tämähän vaatiikin miehen samantien mukaansa automatkalle itäiseen Suomeen.

Matkan aikana Laurille ja Annalle kehittyy välittömästi seksisuhde, ja pikkuhiljaa sitä syvempi yhteys: Anna kuljettaa Lauria paikkoihin, joiden merkitykset alkavat yksi kerrallaan jäsentyä yhteen Laurin menneisyyden kanssa. Lopulta Anna vie Laurin aikaan ennen huostaanottoa: tuoksuihin, taitoihin, tiloihin, kumpuileviin muistoihin, jotka olivat kauan sitten olemassa ja totta.

Yksinäisyys

"Kukaan ei kaivannut Lauria hänen ollessaan poissa Etelä-Suomesta. Ei työnantaja, koska sitä ei ollut, ei työvoimatoimisto, joka ei aikoihin pystynyt tarjoamaan minkäänlaista työtä peruskoulun käyneelle sekatyöläiselle, eivät ystävät; niitäkään ei ollut, Asuintoverikin kaipaisi vasta vuokran jäätyä maksamatta."

Laurille yksinäisyys on tuttu normaalilotila, sillä hän on ollut aina yksin, eikä tiedä muusta. Hänen kanssakäymisensä toisten ihmsten kanssa ei ole koskaan päässyt kehittymään muuksi kuin suoraksi hyväksikäytöksi: antamiseksi ja saamiseksi.

Retki Annan kanssa antoi kuitenkin lukijalle viestin siitä, että nyt Laurin elämään kääntyi uusi ja melko puhdas sivu.

Mutta puhdasta sivua edeltävä sivu sisälsi meistä kenen tahansa mielestä yhden kamalimmista painajaisista, mitä vain voisi nähdä. Ja Laurille se oli ollut totta.

1.12.2012

Elämättömän elämän yksinäisyys


Kirjoittanut: Juho Saari

Eräs mielenkiintoinen yhteiskuntatieteellinen kysymys on, missä määrin ihmisten elämä on ulkoisten pakkojen sanelemaa ja missä määrin ihmiset luovat oman elämänsä edellytykset. Tutkijat ovat perinteisesti keskittyneet ensimmäiseen. Samalla on kuitenkin ilmeistä, että ihmisten omilla valinnoilla on merkitystä.

Rakenteet lisäävät esimerkiksi itsemurhan tekemisen tai hampaiden pesemisen todennäköisyyttä eräissä ryhmissä enemmän kuin toisissa, mutta viime kädessä ihminen itse päättää päiviensä päättämisestä tai hampaiden pesemisestä.
Anita Janssonin kirja Katiskassa nostaa esiin tämän jännitteen. Se on moniselitteinen ja –polvinen kuvaus pohojalaisen Mirvan (puhuttelunimeltään Mirkun) pyrkimyksestä ottaa oma elämä haltuun irrottautumalla sitä rajoittavista tekijöistä. Keskeinen rajoittava tekijä on hänen oma isänsä, ja irrottautumisen väline on isän murhaaminen – tai ainakin sen yrittäminen. Sen ohella hän yrittää saada omaan elämäänsä mieltä. Tässäkin auttaa murha.

Mirkulla on monta syytä isänsä murhaamiseen. Mies on kylmä, katkera ja kaunainen. Hän alistaa puolisoansa ja on tuhonnut omilla teoillaan oman lapsensa mahdollisuuksia. Hänen mieltään painavat ikivanhat tapahtumat, joilla hän syyllistää puolisoaan. Henkisen pahoinpitelyn syyksi kelpaa esimerkiksi viisikymmentä vuotta sitten vaimon veljelle lainattu polkupyörä, jonka rengas oli lainassa puhjennut.
Naimisiin vanhemmat ovat päätyneet, koska nainen tuli raskaaksi eikä vaihtoehtoa ollut. Siihen loppui äidin oma elämä. Hyvää päivää ei ole ollut – ei ainakaan Mirkun mielestä:
”Kohtapuoliin kuusikymmentä vuotta äiti on huoltanut ja passannut isää, vuosikymmeniä hän raatoi maatalon emäntänä saamatta markkaakaan omaa rahaa ja hoiti lapset ilman apua tai edes mitään tukea, ja mitä hän on koskaan saanut vastineeksi? Halveksuntaa, ivaa ja haukkumista.” (s. 32).

Mirkun mielestä hänen äitinsä olisi pitänyt lähteä suhteesta, ottaa oma elämä käsiinsä, mutta äidillä ei ollut vaihtoehtoja: lapset, ei koulutusta, ei rahaa. Siispä hän on miehensä armoilla. Ainoa armahdus on isän pikainen kuolema, ja tämän Mirkku aikoo tehdä.

Hän yrittää sekä hukuttaa että myrkyttää isänsä, mutta huonolla menestyksellä. Ennen kuin hän onnistuu, isä kuolee syöpään. Vasta isänsä kuoleman lähestyessä hän yrittää ymmärtää isäänsä ja tiedostaa tämän elämään liittyvän ”yksinäisyyden ja kylmyyden”, joka tuotti ”seitsemän tunnevammaista lasta”. Isän elämä loppuu yksin, kun alennusmyynnit vetävät lapsia puoleensa.
Mirkku on valinnut itselleen isänsä kaltaisia miehiä, milloin on niin pitkälle päässyt, että on alkanut asialle jotakin tehdä. Sopivaa ei kuitenkaan tahdo löytyä. Väliin miehellä oli liian iso penis, väliin liian pieni, ja muutenkin yhteensopivuuden kanssa on vähän niin ja näin.

Kun sitten mies löytyy – sattumoisin koulun rehtori - hän osoittautuu alkuaikojen ihanuuden jälkeen naisia alistavaksi perverssiksi, jonka iloihin kuuluu vaimon istuttaminen pakastimessa ja vaimon haukkuminen moukaksi, juntiksi, lutkaksi, huoraksi ja tyhmäksi. Hän on myös mustasukkainen, joka pienenkin epäilyksen jälkeen "ensin ivaa, sitten syyttää, lopulta raivoaa varmana epäilyksistään, ja minä surkeana piipitän syyttömyyttäni, viattomuuttani ja vannon uskollisuutta."

Mies määrittää perheen elämän. Sitten hänelle sattuu vahinko ja hän kuolee autotallissa häkämyrkytykseen. Kuolemansa jälkeen hän osoittautuu vielä pahemman luokan valehtelijaksi.

Missä määrin Mirkku on vahingon takana, jää lukijalle epäselväksi. Mirkku olisi siihen kuitenkin kyennyt, sillä isänsä ja miehensä murhaamisen ohella hän myös suunnittelee entisen miesystävänsä murhan. Tekeekö hän sen todella, jätetään myös avoimeksi, sillä kirjassa on asiasta kaksi erilaista versiota.
Lukijaa pohdituttaa, kuinka paljon perheolot selittävät Mirkun käytöstä. Kaikki lapset oireilevat omalla tavallaan. Kuitenkin perheen muihin lapsiin verrattuna hän on monella tapaa heikommassa hapessa. Muut sisarukset ovat tekemisissä toistensa kanssa, mutta Mirkku ei juurikaan lapsuuden jälkeen. Pitkään naimattomana ja lapsettomana hän on jäänyt sukuyhteyksistä sivuun. Hänen elämänsä jää elämättä.

Kuitenkin ehkä jonkinlaisena kevennyksenä synkkään tarinaan tulee kirjan lopussa myönteisiä sointuja, kun Mirkun äiti alkaa kukoistaa miehensä kuoleman jälkeen.  Myös Mirkku alkaa päästä jaloilleen.

Kaikkiaan kirja on hajanainen ja juoneltaan vähän niin ja näin. Se on toki monella tavalla ajatuksia herättävä. Lisäksi pohojammaan murteella kirjoitetut dialogit kuulostavat tutulta. Hän kulkee Pohjois-Pohjanmaalla Kalajoen ja Haapaveden tienoilla sekä siitä pohjoiseen.

Kirja olisi  kuitenkin kaivannut kustannustoimittajan ohjausta ja tarinan eri lankojen yhteen kietomista. Mirkun murhahakuisuus tuntuu yliampuvalta, ja kirjaan on jäänyt myös epäloogisuuksia. Hän esimerkiksi työntää vanhempansa ovesta ulos, mutta seuraavassa kappaleessa ”käytävältä kantautuvat isän ja äidin himokkaat haukahdukset ja nussimisen lätinä”. Yksinäisyyskirjana se kuitenkin puoltaa paikkansa kertomalla elämättömän elämän yksinäisyydestä.