11.8.2012

Yli sadan vuoden takainen yksinäisyys

Juhani Ahon Yksin on suomalaisen kirjallisuuden klassikko ja perusteos. Tämä pienoisromaani vuodelta 1890 on luemma muovannut suomalaista kirjallisuutta jollakin tavalla ja herättänyt säpinää aikalaisissaan. Lainaamassani niteessä on useita arviointeja ja pitkä, hartaannäköinen alkuesittely. Skippasin ne julmasti, koska halusin muodostaa omat mielipiteeni ilman vaikutteita.

Tekstiteknisiä ongelmia

Osasin ennakkoon odottaa suhtautumiskysymyksellisiä vaikeuksia, kun kyseessä oli kuitenkin hyvin vanha kertomus ja kauas taaksepäin sijoittuva konteksti.

Luin kirjan väkisin loppuun, mutta siitä ei jäänyt oikeastaan mitään mieleeni. Olin jo puhkunut Twitterissä bloggaavani pian yli sadan vuoden takaisesta yksinäisyydestä, joten silmäilin kirjan sitä silmällä pitäen uudestaan. Yhtä epätoivoista. Yleensä minulla ei ole vaikeuksia kirjoittamisessa missään vaiheessa, mutta juuri nyt on poikkeustilanne.

Itse teksti oli liiahkon vanhahtavaa. Pilkunviilaaja minussa jumittui kaikkiin "väärinkirjoituksiin": peloittavan, likemmä, niinpiankun. Asiayhteydestä arvasin, mitä ovat tuutinki, usma, kohona. Pyyhinliina, viinapöytä, humbuukia (hih). Toisaalta yksittäiset vieraat sanat ja sananjärjestykselliset outoudet antoivat kirjaan aikamatkustuksellista aitoutta.

Klassikon ainekset

Tarinassa joitakin vuosia maaseudulla opettajana toiminut, jo keski-ikäistynyt herrasmies on matkalla pariksi vuodeksi Pariisiin tutustumaan kansainväliseen ilmapiiriin, imemään aatteita ja opiskelemaan kieltä.

Helsingissä ennen laivan lähtöä hän kuitenkin kohtaa pitkästä aikaa ystävänsä, jonka huomattavasti nuorempaan, naiseksi varttuneeseen siskoon Annaan, sitten rakastuu ensisilmäyksellä. Ja oksat poikki.

Lähtö Pariisiin alkaa tuntua ensin yhdentekevältä ja äkkiä täysin vastenmieliseltä, ja niinpä se siirtyykin eteenpäin eri tekosyistä minäkertojan liehitellessä neitosta ja möyriessä omissa tuskaisen tuivertavissa tunteissaan.

Paris, s'il vous plaît

Lopulta lähtöä ei voi enää pitkittää, ja rakkauden kohdekin on tehnyt selväksi, ettei hän ole kiinnostunut veljensä kaverista - lähes sedästä, jota on pitänyt vain ystävänään. Pariisiin matkaa täysin maansa myynyt ja yhdenasian mies.

Sinkku, oppinut, herrasmies parhaassa iässä, vilkkuvassa, värikkäässä ja sykkivässä Pariisissa, ja mitä tekee hän? Pääasiassa välttelee muita ihmisiä ja kontakteja, velttoilee kahvilasta toiseen, vartoo kirjettä Suomeen jääneeltä naiselta ja velloo kaipuussa, ikävässä ja harhaisessa toivossa.

Mitä tuhlausta: miehen, ajan, kaupungin, elämän. Edellytyksiä olisi vaikka mihin muuhun.

Päähenkilö käy mekaanisesti näyttelyissä, Eiffel-tornissa ja lopuksi kabareessa Moulin Rougessa. Hevosten, kärryjen ja ihmisten ruuhkauttaman Pariisin kuvaukset ovat mielestäni tässä kirjassa parasta. Välillä teki mieli potkaista kertojaa persuksiin: nauti, sinä etuoikeutettu!

Yksin rakkaudessa

Rakastuminen saattaa olla tuhoisa tauti, mikäli se näin valtaa uhrinsa mielen totaalisesti ja saattaa kohteensa lähes täyteen toimintakyvyttömyyteen. Ystävät menettävät merkityksensä, ja muiden ihmisten seura tuntuu lähinnä kiusalliselta ja häiritsevältä, kun sairastunut haluaa riutua rakkaudessaan ja mielikuvitella elämäänsä vaihtoehtoisia mahdollisuuksia.

"Viihdyn kuitenkin tällä hetkellä jotakuinkin hyvin. Saan olla täydellisesti rauhassa."

Kun yltiörakastunut jonakin päivänä toivottavasti alkaa parantua, voi hän herätä täysin erinäköiseen todellisuuteen. Kun pelkkä rakkaus ei enää kanna eikä riitä, tai kun tulee hylätyksi tai tajuaa tunteensa yksipuolisuuden riittämättömyyden, niin pahimmassa tapauksessa joutuu hoivaamaan sielunsa haavoja yksin.

Vain yksinäisyys on jäänyt jäljelle.

Yksin Pariisissa

"Ja minusta näyttää täällä nyt jokapaikasta kuohuvan kiihkoa, tulista tunnetta ja elämän iloa, niinkuin kuumista maanalaisista lähteistä. Vuosisatain kehitys suihkuaa täällä ylös ilmaan kaikkialta ja laskeutuu kuin hienona sateena ympäristöön, tuorestuttaen ja virvoittaen joka paikan."

Päähenkilö tarkkailee kaupunkia ulkopuolisena kuin depressiivinen haahuilija, joka aistii muiden ilon, muttei saa siitä mitään itseensä saatikka että tuntisi itse samoin. "Kotona olin sentään edes ratas koneistossa. Täällä tunnun kokonaan irtonaiselta."

Ilmeisesti kotimaassa tapahtunut epäonninen rakastuminen esti häntä hurmaantumasta ja rakastumasta uuteen kotikaupunkiinsa. Pariisin naisista hän hakee Annaa: kahvilat, kadut ja nähtävyydet merkkaantuvat tämän yksipuolisen rakkauden silmillä katsottuina.

Vieraana ja yksin suuressa kaupungissa herkistyy meistä kuka tahansa. Kaipuu voi olla kaunista ja ikävän kipu nautinnollista, jos samalla näkee tulevaisuudessa valoa, iloa ja eloa.

Valitettavasti päähenkilömme näki jotakin aivan muuta: "siinä se on, sitä ei ole sen enemmän. Ja sen yli ei herää ainoatakaan haavetta eikä niille perustettuja toiveita. Elämäni taivas tuntuu kirkastuvan ja kylmenevän. Minä itse jäädyn ja kitistyn kokoon. Täydellinen tyhjyys ympäröi minua, aution yksinäisyyden sielunkellot soivat korvissani."


Nettipornonkatsojan näkökulma

Lukemisen jälkeen taisin kommentoida kirjaa turhankin ankarasti. Mistä minä tietäisin, kuinka sata vuotta sitten ihmiset normaalisti käyttäytyivät ja jakoivat ajatuksiaan ja tunteitaan. Päähenkilö oli rakkaudentunnustuksissaan suorapuheinen ja avoin, mikä varmasti oli Suomessa tuolloin jollakin tavalla poikkeuksellista.

Ehkä minun tulisi nyt lukea kirjan arvioinnit?

Kuvittelisin, että yli sata vuotta sitten vain hyvin harvoilla oli aikaa ja mahdollisuutta keskittyä elämässään tuossa määrin tunteiluun ja rakkauden märehtimiseen. Ehkä ihmisillä oli konkreettisempaa tehtävää ja huolta, survivaalia ja asennetta tarttua kirveeseen, kun tarve vaati.

Kirjoitin tämän blogikirjoituksenkin täysin nykyaikaisesta nettipornonkatsojan roolista. Minä näen yhdellä klikkauksella kaiken. Kuinka voisin millään ymmärtää miestä, joka riutui hetkessä syttyneen, saavuttamattoman, yhteydenpidottoman ja kaukaisen rakkauden tähden, eikä millään pystynyt klikkaamaan seuraavaa sivua.

Onko minun näin vaikea ymmärtää ihmisyyttä sadan vuoden takaa? Epäilen kyllä, ettei meitäkään ymmärretä edes tämän vertaa sadan vuoden kuluttua.

4 kommenttia:

  1. Mielnkiintoinen ja aika osuva anylyysi

    VastaaPoista
  2. Tätä oli vaikea kirjoittaa. Siirsin ja siirsin aloitusta, niin kuin päähenkilö Pariisiin lähtöään =)

    VastaaPoista
  3. Kun olin 15, ei ollut nettiä. Puhelin oli, juna kulki. Mitä se auttoi? Vietin aikaa ystäväni kanssa, joka oli rakastunut yksipuolisesti. Tämä ihminen saattoi kyllä käydä täällä pääkaupunkiseudulla ja soitellakin, mutta halusi olla vain kaveri. Muistan, että istuimme hänen vinttihuoneessaan ja ystäväni hakkasi päätänsä kattoon. Turhauttavaa katseltavaa!

    VastaaPoista
  4. Teini-iän ensimmäiset rakkausjutut saattavat olla ihqun ihania ja samalla kamalan kavalia. Monesti pariskunta uppoutuu täysin toisiinsa ja etenkin tytöt unohtavat aiemmat ystävänsä.
    Suhteen jälkeen on paljon korjattavaa ja jälleenrakennettavaa.

    Rakkaudesta (tai sen yksipuolisuudesta ja loppumisesta) tekee lisäepätoivoista se, että ollaan kokemattomia. Ajan parantavaa vaikutusta ei tajuta, vaan luullaan, ettei mitään vastaavaa osu kohdalle enää koskaan. Kai nämä kokemukset kokonaisuudessaan ovat sitä normia elämänperuskoulua.

    Jotenkin aikuisilta sitä (minä näemmä ainakin)odottaisi jotakin muuta kuin päänsä seinään hakkaamista, etenkin kun kyseisessä suhteessa ei koskaan päästy kuin yksipuolisen ihailun asteelle.

    Ilmeisesti minulta itseltäni puuttuu jokin kurssi kyseisen osa-alueen suorituksista, ja siksi koen vaikeaksi ymmärtää aikuisen miehen mouruamista tässä tapauksessa.

    VastaaPoista